Tervetuloa maailmaan! + 9 päivää

Sieltähän se ilmestyi. Hämmästyttävää. Ja hämmästyttävä olento. Se muistuttaa kyllä sittenkin enemmän riihitonttua tai menninkäistä kuin peikkoa.

Viimeiseen viikkoon ei ole paljon tullut nukuttua, syötyä tai edes juotua ...Ei taida hetkeen riittää aikaa blogaamiseenkaan - tarkempaa "loppuraporttia" sitten joskus <;)

Mutta tässä hän nyt on!

Täytyy sanoa, että ensimmäiset päivät pääni räjähti n. 8 kertaa päivässä. Tunteelle, jota koen tuota pientä olentoa kohtaan, ei kertakaikkiaan ole ennastaan tilaa aivoissani. Niin valtava ja pakahduttava tuo rakkauden tunne on, etten ikänä ole kokenut vastaavaa.

* * *

Laskettu aika Rv 40+0

Tänään on tuo maaginen päivämäärä, johon olen laskenut päiviä viimeiset n. 8 kuukautta, kun siniset viivat ilmestyivät pieneen testitikkuun ja 1,5 viikkoa myöhemmin näimme pienen pienen peikonalun sydämen lyönnit monitorilla.

"Mönninkäisen" oletettava paino tällä hetkellä on jotain 3,5 ja 3,9 kilon väliltä ...Toivon ettei yli 4 kilon mentäisi... tuollainen 3,5 olisi ollut ihan riittävästi <:)

Kuvassa Apinan tassu ja Pikkupeikon tumppu.

Viikko sitten neuvolassa todettiin, että toukka on laskeutunut aivan poistumisvalmiuteen. Neuvolantäti epäili, ettei ehkä mene laskettuun aikaan asti... No, täälläpä nyt ollaan! Hän myös jälleen kerran äimisteli vatsani hyökkäävää suuntautumista tasan suoraan eteenpäin. Verenpaine on noussut nyt lähtötasosta aika huikeasti, mutta muita raskausmyrkytyksen oireita ei ole, joten asiaa on pitänyt vain seurailla... Juuri muu ei ole vaivannut kuin öiset kivut, unenpuute ja viipyilevä flunssanpoikanen. Liikkuminen on uskomattoman helppoa ottaen viikot huomioon ja jopa liitoskivut ovat helpottuneet. Paitsi että on uskomaton kirous, että mikään tavara ei tunnu pysyvän käsissäni, vaan tiputan 30 esinettä lattialle päivittäin - kas kun asioiden nostaminen lattialta ei todellakaan ole yksinkertainen tai mukava projekti. Kuvittelin, että olotilan hankaluus pahenisi tasaisesti raskauden edetessä, mutta näemmä heilahtelu suuntaan ja toiseen onkin aika huomattavaa - tietysti asioihin myös paljolti tottuu. Yksi höpsöhkö oire vielä on ilmestynyt - napani on niin venytyksessä, että siinä on viikon päivät ollut mustelma <:D

Flunssan ajoitus vaikutti varsin huonolta, kipeänä tai puolikuntoisena synnyttäminen ei kuulosta järin kivalta. Onneksi olen popsinut vitamiineja ja ehkäpä yritykseni nujertaa orastavaa tautia myös levolla on tehonnut. Tuntuu, että tauti on menossa pois iskemättä ihan hirveällä volyymillä päälle. Yskiminen muuten on pirun ilkeän tuntuista piukean mahan kanssa :P

Liekö sitten flunssan syytä vai lähestyvä synnytyskö vetää minut veteläksi - väsyttää hirmuisesti ...Voipa se toki olla ihan vain syksykin. Ruokahuolto on alkanut kasvavissa määrin menemään einesruokalinjalle - en oikein edes jaksa ajatella mitä kaupasta tarvitsisi tai mitä ruokaa tekisi. Onneksi Apina-rakas ruokkii {3

Ja onneksi nyt viime päivät olen taas saanut nukuttua paremmin yöunia ja päikkärit maittavat! Nukkumisen jakaminen kahteen pätkään tuntuu sopivan minulle varsin mainiosti! Aamuyöstä aamuun 3-5 tunnin "yöunet" ja 2-3 tunnin päikkärit puolen päivän jälkeen.

Kiitos ihanien ystävien ja muiden läheisten talonsiivousprojekti on vihdoin poissa harteilta stressaamasta. Viimeiset pari viikkoa olen enimmäkseen tosiaan ehtinyt oikeasti lepäilemään ja ottamaan rauhallisesti.

Koti on nyt Pikku-Peikolle valmis!

Tietysti hommaa riittää (talokin on niin iso), mutta tärkeimmät asiat ovat kunnossa ja "elintila raivattu" - suorastaan outoa, ettei aamu alakaan enää jokapäiväisellä "pitäisi tehdä sitä ja tätä..."-rutiinilla.

Ovesta ei tosiaan näemmä voi enää poistua ilman, että saan mahastani kommentteja sekä onnentoivotuksia tulevaan koitokseen. Mutta ihan mukavaahan se :)

Olin viikonloppuna häissä, joissa ammuttiin tykillä. Jäin sisätiloihin, ettei pikkuotus säikkyisi, mutta säpsähtihän se ja sai hikan <:D

Viime aikoina otus on hikkaillut paljon harvemmin, mutta välillä se "hengittelee" vatsassani.

Tänään on ollut varsin mönginnäntäyteinen päivä, mutta muuten peikonpoika taitaa enimmäkseen viettää aikansa unten mailla tai muuten vaan ahtaassa pesässään vähän liikkuen. Välillä havahdun pelkäämään, että onko se lainkaan liikkunut koko päivänä, mutta kyllähän siellä jotain pientä liikettä aina on kun jää "kuulolle" - liikkeitä ei vain rekisteröi kun on niihin niin tottunut ja liikkeet ovat pienentyneet.

Yritän koko ajan tunnustella jotain, mikä enteilisi synnytyksen alkamista. Mutta pikemminkin sen sortin oireet tosiaan ovat tyystin hävinneet! Harjoitussupistuksetkin ovat hyvin harvassa nyt, vaikka vielä kuukausi takaperin en välillä päässyt kotoa lainkaan liikkeelle niiden ärhäkkyyden takia! Maanantaina tuli kiire neuvolakäynnille ja porhalsin paikalle sellaista kävelyvauhtia, johon en ole kyennyt kesäkuun jälkeen!

Mutta voisikohan jotain päätellä väsymyksestä tai lievästä ruokahaluttomuudesta? Se ainakin on varmaa, että pikku otus on hyvin alhaalla jo. Istuminen on epämukavaa, siinä missä kumartelu on helpottunut. Otus on selvästi hyvin alhaalla vatsassani ja suorastaan painaa nivusia/häpyliitoksia/(tai mitä tuo alue nyt lienee) - liikkeet ja potkut eivät yllä läheskään kylkiluiden tasalle enää.

Nyt oltaisiin valmiita tuomaan Peikko kotiin. Apinakin on jo malttamaton ja huutelee vatsan läpi "tule jo ulos sieltä!"

Synnytys - se kyllä pelottaa.

Miten tuon valtavan otuksen on muka tarkoitus mahtua ulos minusta?!

Epäilen tulleeni ankarasti huijatuksi. Mahtavatkohan kätilöt tehdä lapsia, kun ovat tietoisia koko tuon projektin kammottavista yksityiskohdista? Nielaisin hiukan järkyttyneenä, kun neuvolassa sain kuulla, että tulen vuotamaan verta todennäköisesti 6-8 viikkoa synnytyksen jälkeen - karmivaa! Eipä parane kohtu ja kaikki muu ihan hetkessä ...Jos oikeastaan koskaan, eihän keho ja paikat enää entiselleen palaudu. No, sehän on vain "luonnollista" - eikö niin..? <:/

Olin vakaasti päättänyt hankkia käyttööni synnytysaltaan, mutta lopulta päädyin siihen, että ilmankin pärjännen - ja Kätilöopistolla on ihan hyvä mahdollisuus altaaseen päästä, jollei vain ole kaikki varattuna (kai niitä oli muutama). Rahaahan se olisi maksanut eikä voi tietää miten synnytys etenee ja pääsisinkö ikinä allasta käyttämään - kaikki riippuu niin monesta asiasta, jota ei voi ennalta tietää - enkä ensisynnyttäjänä saisi kuitenkaan myöskään synnyttää veteen, ainoastaan käyttää sitä kivunlievitykseen. Se vain, että tiedän veden erinomaiseksi kivunlievittäjäksi itselläni. Täytyy kai koittaa, josko melkoisen surkeasta istuma-ammeestamme olisi mitään iloa, niin kauan kuin olemme vielä kotona synnytyksen käynnistyessä.

Olen kysellyt äidiltäni hänen synnytyksistään, koska usein nämä asiat "periytyvät" - toistaiseksi vain raskautemme ovat sujuneet aika erilailla. Äidilläni ei juuri kipuja ollut ja itselleni jo harjoitussupistukset ovat olleet hyvinkin kivuliaita. Fyysisesti olemme monella tapaa hyvin samanlaisia, mutta toisaalta monella tapaa myös hyvin erilaisia. Joten saa nähdä! Toivottavasti perin edes jotain äitini helpoiksi mainostamista synnytyksistä!

Varmaan monta asiaa on unohtunut käsitellä ja hirveästi toisaalta lienen toistanut joitain asioita. Nyt ei enää todellakaan tiedä jääkö tämä viimeiseksi kirjoituksekseni ennen kuin suuri elämänmuutos viimein realisoituu. Siltikin tämä saa nyt riittää, sillä tämä äiskä painuu nyt hankkimaan sitä tärkeää lepoa tulevaa koitosta varten :)

P.S. En vieläkään ole tajunnut, mitä on tapahtumassa. Tännekö on tulossa joku uusi tyyppi, aivan uusi persoona - vauva? Ei sitä voi ymmärtää. Kuulemma sitten tajuaa, kun sen saa syliinsä - tai sitten ei vielä vuotta myöhemminkään täysin tajua, että "siinä se nyt on!" <:D

Wish me luck - mikäli ei enää odotuksen merkeissä ehdi postauksia tulla :)

* * *

Tyyntä myrskyn edellä? Rv 38+5

No olisikin... Nyt voisi olla kova juttu levätä. Sitähän nuo ohjeistaa, että levätä pitäisi nyt kun vielä pystyy. Vaan kun ei pysty. Onneksi kotikaaoksen pahimmat kohdat ovat selvinneet. Pyörremyrsky ex-kämppisten muodossa kävi talon läpi ja ero on huomattava - omakin tasainen "raataminen" alkaa ehkä pikkuhiljaa oikeasti näkyä. Nyt on paikat vauvan tavaroille, hoitopaikka on melko pientä organisointia ja siivousta vaille valmiudessa, pyykkiäkin mahtuu pesemään (vaikka pyykkisysteemi vaatiikin myös vielä työtä) ja vaunut ovat löytäneet eteiseen (niin hyvään paikkaan kuin vain mahdollista - meillä on todella epäkäytännöllinen eteinen). Huojennus.

Pariksi illaksi sentään sain hiljentyä neuloakseni ihanaisesta bambulangasta pikkuruiset tumput. Kiitos Pihlaja, lankakauppa-vinkistä! Ja kiitokset vanhemmilleni, jotka kuskasivat sinne ja muille ostoksille! Olisipa ihanaa, kun voisi loppuajan käyttää telkkaria töllötellen ja neuloen Pikkupeikolle.

Päässä ja sydämessä myllertää myrsky liiankin kanssa.

Massussa sen sijaan on varsin tyyntä. Hyvin viihtyy peikkolapsi.

Kuva kaverini polttareista, joissa esiinnyin biologisen pommin roolissa ;D

Vointi:

Henkinen puoli aika retuperällä. Kaaos, epävalmius vauvan tuloon ja näiden kanssa yksinjäämisen tunne ovat stressanneet ja vieneet aika ajoin niin ruokahalun kuin yöunetkin. Koko raskaus on ollut yhtä stressaamista kaikenlaisesta ikävästä. Alkuraskaus meni mm. asunnonmetsästyksessä ja loppuraskaus on ollut mm. kaaos-stressiä, diabeteshuolta ja myös ajoittaista parisuhdevaikeilua.

Neuvolassa ovat kiinnittäneet huomiota jaksamiseeni, mikä tietenkin on positiivista; mutta heidän huomionsa on sikäli hakoteillä, että itse vauva on tasan ainoa asia, joka on koko ajan tuntunut hyvältä ja positiiviselta asialta.

Kävin psykiatrisen terveydenhoitajan kanssa läpi erään todella turhauttavan session; jossa lähinnä lässytettiin siitä; että onko minulla jotain antipatioita lasta kohtaan tai koenko kamalina kehoni reaktiot, muutokset tai vauvan liikkeet vatsassani jne... Lisäksi täti meinasi kaikenaikaa torkahtaa kesken tapaamisemme.

Ahdistuminen toki liittyy vauvan tuloon, koska juuri sen takia olisi tärkeää saada kotiasiat sun muut kuntoon, mutta ei se vauvan syy ole. Vauva on hyvä asia - kaikki asiat vauvan ympärillä vain ovat hunningolla. Ja juuri sen takia ne stressaavat niin, koska "uhkaavat" sitä yhtä hyvää ja tärkeintä asiaa.

Hormonitko lie tehneet tehtävänsä, mutta tämä olento sisälläni on ehdottomasti tärkeintä elämässäni. Piste.

Onneksi(?) muuten hormonit eivät sentään täysin ole minua muuttaneet. Ehkä vauvat herättävät minussa nykyään positiivisempia reaktioita kuin ennen - mutta edelleenkin vain koiranpennut saavat minut sulaksi vahaksi! ;D

Ruokavalio on livennyt aivan liian pahasti <:( Joka päivä aion seuraavana päivänä palata ruotuun... En tiedä uskallanko edes mitata sokeriarvojani... <:(

Liitoskivut - niistä ei olekaan tainnut olla puhetta - ne ovat melkoisen riipaisevia. Lantiossa siis lähtevät rusto- ja nivelliitokset löystymään, ja se on melkoisen kivuliasta. Mutta se on myös erittäin hyödyllistä sitten, kun sen otuksen on mahduttava lantioluiden välistä ulos. Liitokset siis joustavat sitten. Viimeisenä kahtena viikkona jalkani ovat turvonneet karmiviksi möykyiksi - on hyvin vaikea löytää kaapista kenkiä jotka mahtuisivat päälle. Turvotukseenkin on muistaakseni jopa kaksi käytännön syytä. Myös sileät lihaskudokset löystyvät synnytyksen helpottamiseksi - ja ilmeisesti tämä vaikuttaa laskimoitten toimintaan. Ja elimistöön kerääntyy nestettä - tämä on luonnon oma keino suojata äitiä neste- ja verenhukalta! Nerokas vaikkakin epämukava järjestelmä.

Jo ennestään rikkonainen selkäni on kestänyt yllättävän hyvin raskauden ajan, vaikka iskiaskipu onkin ollut säännöllinen kiusankappale. Tässä vaiheessa selkä alkaa olla pahimman rasituksen alainen, kun mahan ahtaus pakottaa selän jatkuvalle kaarelle, eikä sitä oikein pysty lepuuttamaan tai venyttämään ("yllättäen") eteenpäin.

Harmittaa, että alkuraskauden liikuntaharrastukseni tyssäsi kuin seinään, enkä ikinä päässyt takaisin kärryille :( Toivottavasti kuntoa riittää tulevaan koetukseen. Juuri nyt enteilee kipeä kurkku huonoa... <:/

Mutta ainakin pystyn taas käymään esim. kaupassa ja muualla - tai pystyisin jos vain jaksaisin ja viitsisin...<;D Ja siis pitäähän nyt tosiaan jo ihan oikeasti levätä, vaikka tavallaan jaksaisikin. Nyt pitäisi osata säästellä, eikä puskea äärirajojaan. Mutta tosiaan tällainen rasitus ei tällä hetkellä aiheuta pahempia supistuksia - kuten sanottua tyyntä myrskyn edellä? Kuvittelin, että raskauden vaivat/vaivalloisuus pahenisi tasaisesti, mutta nyt on tosiaan taas tavallaan mukavampi olla kuin joitain viikkoja sitten, jolloin vähäinenkin liikunta laukaisi invalidisoivat krampit vatsaan. Tekisi kyllä kovasti mieli käydä vielä vesijuoksemassa, mutta en tiedä liekö se viisasta... Entä jos ottaisin tosi kevyesti..?

Kömpelyys kyllä kasvaa ihan suoraviivaisesti, ja maha on ahdas voi niin ahdas...

Pahinta on nukkuminen - tai oikeammin nukkumisen puute. Jalkeilla ja päivisin maha ei minua paljoa vaivaa ja olen häkellyttävän tottunut siihen (en tajua sen olevan VALTAVA, vaan tuntuu että "vähän pömpöttää" <:D ). Mutta nukkuminen on joinain öinä jatkuvaa kivun seasta torkkumista. Ei tällaisia kipuja tosiaan "pitäisi" olla, mutta asianomaiset terveysammattilaiset ovat tyytyneet kohauttamaan olkiaan. Yritän kuitenkin jaksaa. Varmaankin synnytys voitaisiin myös käynnistää etukäteen, mutta mieluummin odottelisin. Onneksi pystyn päivällä yleensä nukkumaan "korjaavat" päiväunet. Jostain syystä päivällä nukkuessa ei myöskään ole samoja kipuja - älytöntä. Ehkä olen sitten yöllä supistusherkempi ...vaikka kivut tosin eivät ole kuin osan aikaa supistuksista johtuvia. Nyt myös selkäni on alkanut jomottaa maatessa, joten oikein mikään asento ei ole hyvä. Onneksi välissä on ollut muutamia parempia öitä - toivottavasti niitä vielä tulee. Nukkumattomuus on rankkaa - sen tietänevät ainakin kaikki unettomuudesta kärsineet. Senkin takia pitää yrittää levätä - torkkuminen auttaa, lepo auttaa.

Ja vielä yksi vointiin ja fysiikkaan liittyvä uutinen: Napa sitten pullahti kuin pullahtikin kokonaan ulospäin kuin nappi vainen! :) Ihan uskomattoman hassu koko napa.

(...Toivottavasti maha ja napa eivät näytä aivan karmeilta sitten kun tuo "ilmapallo" tyhjenee...)

(tässä kohtaa suunnilleen muuten oli parin päivän väli, jonka jälkeen jatkoin keskeneräistä kirjoitustani)

En pariin päivään puhunut kenenkään kanssa paljoakaan ja tuntui, että Peikko kaipasi juttelun ääniä (jotenkin tulkitsin sen levottomuuden niin). Niinpä juttelin sitten sille.

Tänään on liikehdintä ollut varsin rauhallista, kuin se olisi enimmäkseen nukkunut koko päivän. Keksin jo huolestua siitäkin sekä siitä, ettei se ole enää hikannut 3 kertaa päivässä! Toisaalta, olen niin tottunut liikkeisiin ja hikkaankin, että ne saattavat mennä minulta ohi huomaamatta ja ajattelematta asiaa. Uskomatonta kyllä onnistun myös edelleenkin välillä mikrosekunneiksi unohtamaan, että mahassani on joku tyyppi - saatan vain ihmetellä mielessäni, että "kylläpä suolessa möyrii oudosti" ja sitten tajuta, että Peikkohan se siellä kääntyilee. Edelleenkin on lähes mahdotonta tajuta, että muutaman viikon päästä sylissä voisi olla joku pieni ihmis-peikko-olento - mitä ihmettä?!

Viime viikolla neuvolassa täti kertoi, että Peikon pää on kiinnittynyt, ja että yliaikaiseksi tuskin menee.

Ah - niinpä! 9 päivää laskettuun aikaan... Se on vähän. Rv 39. 38+5. Hurjaa. Nyt aletaan olla täällä.

Nyt kun pahimmalta kaaokselta kotona alkaa vihdoin selkäranka katketa (toivon mukaan), alkaa jo ehkä tuntua siltä, että voisi tosiaan jo vähän keskittyä lepäämiseenkin - se varmasti olisi tarpeen. Toivottavasti vielä ehdin levätä ja silti saada kodin vielä vähän parempaan rotiin. Olen parina iltana ihan ajatuksen kanssa asettunut telkkarin ääreen vain neulomaan ja töllöttämään, vaikka olenkin sen lisäksi puuhastellut kaikkea pientä siellä täällä ...Vielähän tätä hommaa riittäisi. Pitäisi saada "pystyvämmät kädet" ainakin tiettyihin hommiin - olen vain huono pyytämään, "nalkuttamaan" ja vaatimaan asioita - olisi kivempi jos mainitut "pystyvämmät" osaisivat, viitsisivät ja tahtoisivat oma-aloitteisesti auttaa (talossa kuitenkin asuu lisäkseni kaksi aikuista miestä). Kyllä tässä pyykkiä jaksaa pestä, vaikkei selkä oikein siitäkään tykkää, mutta mm. mattojen tamppaus tai kierrätysroskan raahaus kierrätyspisteeseen EIVÄT kyllä enää kuulu repertuaariini... :P Pitäisi oikeasti ryhtyä kunnon matruunaksi ja pistää "poikamiehille" kunnon jöötä, niin voisi paikat jopa pysyä siisteinä (pitäisi tosin pistää myös itseni ruotuun <;D ).

Koska jäljellä oleva aika tosiaan alkaa vääjäämättä käydä vähiin (eikä voi tietää kuinka vähiin!) on ehkä kiireen tuntu - että "tulisi jo!" - jäädä taka-alalle ...Pikemminkin toivon, että "älä vielä pariin päivään tule, että äiskä saa kodinhoitohuoneen järjestettyä". Vaikka (kuten Apina taitaa sanoa) ei elämä tule valmiiksi. Toisaalta tämä nukkumattomuus varmasti syö koko ajan enemmän voimia... Mutta sepä ei taida hetkeen helpottaa synnytyksen jälkeenkään - tosin ehkä heräilen mieluummin itkuun ja syöttöihin kuin kipuihin.

Kunpa ehtisi saada järjestystä taloon ja siivottua, kunpa ehtisi levätä, kunpa ei flunssa iskisi kipeästä kurkusta huolimatta, kunpa ei pelottaisi kauheasti sitten kun synnytys vääjäämättä alkaa...

Ja pitäisi muuten vihdoin muistaa priorisoida sairaalakeikkaa varten pakkaaminen!

Punainen lanka taitaa nyt jäädä puuttumaan ihan tyystin tästä tekstistä, mutta menköön. Ei jaksa nyt vääntää tämän enempää ;) Hmm... kirjoituksista kyllä huomaa, että kotikaaos on koko ajan päällimmäisenä mielessä... Toivottavasti saisi sen jo taka-alalle myös näiden kirjoitusten mielenkiinnonkin takia! :P

Ennakoivia synnytysmietintöjä sitten myöhemmin - jos vielä ehdin kirjoittamaan ennakolta! ;)

***

Tissit, maha ja perse Rv 37+3

Viikko 38, Peikko olisi valmis syntymään ...kunhan se tai kehoni myös tajuaisi sen. Olemme siis "täysiaikaisia" ja laskettuun aikaan 2,5 viikkoa. Maksimissaan siis noin 4,5 viikkoa(?) Päivillä 35+6 olin synnytystapa-arviossa ja pikkuinen paitsi arvioitiin hyvävointiseksi myös aikalailla täsmälleen keskiarvon mukaan normaalikokoiseksi - arvio ultrauksen perusteella silloin siis 2,7 kg. Nyt tyyppi lienee hieman yli 3-kiloinen. Pikku tyyppi on asettunut oikeaoppisesti lähtökuoppiin - ja verensokerit sekä alatiesynnytys saivat vihreää valoa :)

Minä ja mahani olemme tässä vaiheessa tarpeeksi komeita keräämään jo tuntemattomiltakin huomiota ja kommentteja. Ihmiset kyselevät laskettua aikaa ja ihailevat mahaani. Saattaisi se kai ärsyttääkin, jos liikkuisin ihmisten ilmoilla päivittäin, mutta nyt se on ollut ihan hauskaa. Ei maha tunnu isolta - mutta peilistä tajuan koon!

Kaikki on tietysti kesken - edelleen - ja sikäli lisäaika olisi tarpeenkin, että ehtii hoitaa asiat kuntoon. Vauvan vaatteet ja lakanat on pesty ja tärkeimmät tarvikkeet hankittu. Listalla olisi vain kuivaliinat, villalankaa... sitteri saattaisi osoittautua perin hyödylliseksi - ja tuttavan lupailema kantoreppu olisi kiva myös saada haettua. Apteekin avulias täti oli myös vakuuttunut, että tarvitsen puolen tusinaa tuotetta heidän hyllyistään aivan ehdottomasti. Ehkä kuitenkin pistän apinan asialle, jos näitä tosiaan tarvitsee ...Nenänniistäjä lieneisi kyllä hyvä, mutta senkin ehtii kyllä. Villalangat ja kuivaliinat olisi hyvä saada jo aiemmin. Kaksi paria vääränkokoisia imetysliivejä ostin eilen paniikkiostoksena - ja nyt ketuttaa, koska alusvaatteilla ei ole palautusoikeutta...

Mutta ennenkaikkea ongelma on kaaos kotona. Vauvanvaatteet on kyllä pesty ja lajiteltu ja viikattu pinoihin - mutta niiden säilytyspaikka on tällä hetkellä olohuoneen sohva. Muut välineet ovat siellä täällä. Vauvansänky on paketissaan kokoamattomana, eikä vauvanhoitotilasta tai otuksen omien tarvikkeiden säilytyspaikasta ole hajuakaan. Lattioilla pyörii runsaasti rojua, joihin kompuroida (ihme etten ole jo näin raskaana ja kömpelönä itseäni telonut) - ja pölyallergiani reagoi siisteystasoon mm. lievällä nenäverenvuodolla (imurointi roinan keskellä ei varsinaisesti onnistu).

Näistä asioista stressaaminen on osaltaan syönyt yöuniani. Usein tuntuu, ettei tässä talossa ole sijaa sen kummemmin minulle kuin pienelle tulokkaallekaan (ja talo sentään on iso). Ja tuntuu, että muutoinkin kylmään ja karuun maailmaan saapuva ansaitsisi paremman vastaanoton...

Unettomuutta aiheuttavat ikävä kyllä myös öiset kivut - yöunet tuppaavat jäämään 3-5 tuntiin. Se, pelko ison vauvan synnytyksestä ja yleinen malttamattomuus tavata Pikkupeikko viimein itseni ulkopuolelta käsin lienevät suurimmat syyt toivoa synnytyksen pikaista alkamista! Odotus on nimensä veroinen prosessi - nyt ollaan viimein loppumetreillä.

Tosin eipä siitä nukkumisesta ehkä tule mitään tietenkään Peikkolapsen synnyttyäkään, mutta ainakaan se ei johdu sitten enää kivuista (toivon mukaan). Toivottavasti otus tulee äitiinsä, enoonsa ja serkkuihinsa ja nukkuu hyvin yöt jo ihan pikkuisesta - olen aivan tarpeeksi huonosti nukkunut koko raskausajan ja nämä viimeiset viikot alkavat todella syödä.

Liekö syynä yöllisiin kipuihin ja harjoitussupistustenkin kivuliaisuuteen sitten endometrioosi (harjoitussupistusten ei kuuluisi tehdä kipeää) - olen asiaa kysellyt neljältä eri terveydenhuollon ammattilaiselta ja saanut vastaukseksi joko tyhjää tai "ehkä se on normaalia". Endometrioosikin oli oma ehdotukseni syyksi. Pettymykseni terveydenhuollon tasoon on jatkuvaa. Ehkä-diagnoosit ovat yksi halveksuttavimpia välinpitämättömyyden muotoja terveydenhuollossa. Viime ajoilta myös: Neuvolantäti ei mitannut hemoglobiiniani, koska ei jaksanut hakea tarvikkeita viereisestä huoneesta - hemoglobiiniani, jonka hän tiesi voivan yhtä hyvin olla tällä hetkellä liian korkea kuin liian matala. Sama täti epäili munuaisessani olevan jotain häikkää(!), muttei kuitenkaan katsonut tarpeelliseksi minkäänlaisia jatkotutkimuksia. Ihan oikeasti... En itsekään usko, että munuaisissani mitään vikaa on tai että esim. hemoglobiini olisi pahasti pielessä; normaalista poikkeavat supistukseni ja kipuni todennäköisesti johtuvat endometrioosista - mutta entäpä jos eivät?? Jo omassa terveyshistoriassanikin on kertaalleen mennyt pahasti pieleen tutkimatta hutkitulla diagnoosilla "ihan normaalia se varmaan on, ei jaksa tutkia" (eihän se ollutkaan kuin vain 1,5 litran maitotölkin kokoinen kasvain ...Ja myöhemmin lääkäri vielä syyllisti minua siitä, etten ollut käynyt lääkärissä tutkimuksissa ...ööh?).

Enemmän kuin huolissani olen vain vittuuntunut (pardon my french).

Tekstin luonteesta huomannee, että otan jo ennakkoa synnytyksenjälkeiseen masennukseen... :/ (Tuoreet 3 tunnin kehnot yöunet vaikuttavat juuri nyt suuresti myös - tällä kertaa taas kivuista johtuen)

Ahdistuneisuus vie minulta aina yöunet ja unettomuus puolestaan aiheuttaa masennusta - ikävä noidankehä.

Kunpa asiat kotona saisi sujumaan jouhevammin ja rahahuolet helpottaisivat, niin olisi helpompi rentoutua. Ajoittain päällä painaa vain synkkä epätoivo - lopun aikaa jaksan uskoa, että "kyllä tämä tästä".

Tarpeeksi olisi kyllä saada keskittyä hermoilemaan synnytystä ja tulevaa elämänmyllerrystä, jonka tuo pikku pyörremyrsky tuo muassaan. Suurempiakin murheita on - kuten se, että entä jos kaikki ei menekään hyvin (toisin kuin kaikki minulle toitottavat)? Onneksi edes muutama ihminen ymmärtää, miten raskasta tämä kaikki voi olla.

Tunnelmat ovat siis ristiriitaiset - olen ahdistunut, mutta onnellinen!

Öisin en saa unta kivuilta; päivisin supistusherkkyys, liitoskivut ja herkästi väsähtäminen pitävät minut kokolailla neljän seinän sisällä; olen todella kömpelö enkä todellakaan taivu enää nostelemaan asioita esim. lattialta, sitomaan kengännauhoja (en ainakaan helpolla) tai hääräämään mitään kovin raskasta ...Noh... useimmat asiat ovat melko raskaita - kuten vaikka nojatuolista nouseminen. Kyljen kääntäminen sängyssä on paitsi kivulias myös työläs projekti. Maha on kireä ja pingottunut kuin rummunkalvo jo varsin suuresta sisällöstään. Mieliala laahaa ajoittain aivan liian matalalta.

Siltikin koen, että olen fyysisesti melko mukavasti mahani kanssa. Samoin tuntuu Peikko viihtyvän oloissaan. Jotenkin viihdyn Pikkupeikon kanssa näin. Ja mietin malttamattomuudestani huolimatta sitäkin, että pitäisi ehkä (yrittää) nauttia vielä näistä "vapauden" rippeistään nyt kun vielä voi... Vaikka yöllä yöunet jäävät, pystyn useinmiten nukkumaan päikkärit. Pystyn ajoittamaan aikatauluni ja tekemiseni hyvin pitkälti kuten itseäni lystää - siihen tulee ISO muutos.

Toisekseen - pidän mahastani suunnattomasti ...vaikka se onkin hankala. Se on"hyökkäysmaha", "ohjus" - muodoltaan kuin todellakin se sisältäisi koripallon. Kaikilla muilla mammoilla synnytyssairaalan tutustumiskäynnillä oli mahat leviät ja pehmeän näköiset vähän joka suuntaan - vain minun mahani hyökkää suoraan eteenpäin raivokkaalla pyöreydellä painovoimaa uhmaten! Ihana maha {3 Kaikki hämmästelevät ja ihastelevat sitä ;) Suoraan takaapäin katsoessa ei arvaisi minun olevan raskaana (ellei arvaa mistä hankala ja vaappuva liikkumiseni johtuu). Minun tulee ikävä mahaani. Ehkä myös mahani (Apinalta) saamaa huomiota. Tosin Mahan sisältöhän ilmestyy syliin - hämmästyttävää! Eräs nainen sanoi minulle pari kuukautta sitten, että tämä on ainoa aika elämässäni, jolloin lapsi on kokonaan minun. En silloin oikein ymmärtänyt tai samaistunut tähän, mutta ymmärrän nyt paremmin. Hormonit - ne on jännä.

Ja tissit! Nekin on hurmaavan muhkeat ja kauniit.

Perse on kärsinyt raskausarvet ja toki leviä kuin mikä - mutta ainakin Apina jaksaa arvostaa sitä silti, joten minuakaan ei haittaa. Eivätkä raskausarvet onneksi näytä edes kovin pahoilta.

Painoni on nyt noussut raskauden alusta noin 16 kiloa - melkoisen paljon, hiukan liikaa. Mutta se näkyy yllättävän vähän (kuulemma).

Oma painonnousuni - 16 kiloa - tosiaan on melko paljon kokooni ja lähtöpainooni nähden. Painonnousu ja raskausdiabetes myöskin liittyvät toisiinsa.

Heti raskauden alusta lähtien olen kuitenkin kiinnittänyt huomiotani päinvastaiseen hyvin yleiseen ilmiöön - siihen etteivät äidit liho tarpeeksi - laihduttajaäidit. Otin jo varhaisessa vaiheessa selvää (mm.) siitä miten painonnousun tulisi edetä raskauden aikana. Roskalehdet toitottavat ihaillen, kuinka Hollywood-julkkisäidit ovat takaisin vanhoissa mitoissaan 3 viikkoa synnytyksen jälkeen. Ilmeisesti malli otetaan tästä ja yleisesti laihuuden ihannoinnista - oman lapsen terveyden kustannuksella. Netissä jotkut äidit ylpeilevät sillä kuinka heille ei ole kertynyt kiloakaan lisää raskauden aikana. Jotkut käyvät juoksulenkeillä ja kuntosalilla aivan viimeiseen saakka (vaikka raskas liikunta voi vahingoittaa sikiötä). Terveyssuositus kuitenkin on, että jopa ylipainoisen äidin painon tulee raskauden aikana nousta. Poikkeuksena korkeintaan vakava ylipaino. Nämä laihduttajaäidit sen sijaan ovat niitä, jotka raskauden alussa ovat niin hoikkia, että juuri heidän tulisi kerätä painoa hieman enemmänkin kuin muiden! :/

Olen tyrmistynyt ihmisten itsekkyydestä. Olen tyrmistynyt ihmisistä, joille ulkonäkö on tärkeämpi kuin oman lapsen terveys.

Painon tulisi siis nousta n. 8-15 kiloa raskauden aikana - n. 200-800gr /viikko. Hoikan tai normaalipainoisen painon tulisi nousta vähintään 10 kiloa (näissä luvuissa on lähteestä riippuen jonkun verran eroja). Ja raskauskiloja ei saisi alkaa laihduttamaan pois ennenkuin imetysaika on ohi.

Poikkeuksellisesti linkitän tähän yhden artikkelin aiheesta: http://www.vau.fi/Teemat/Teemakategoriat/Hyvinvointi/Pakkomielteena-solakka-varsi/

Toki ongelmaa on päinvastaistakin - eli mammat, jotka syövät taas mitä sattuu - joka on yhtälailla vastuutonta toki. (Itsekin osallistuin aktiivisesti raskausdiabetekseni syntyyn huonolla ruokavaliolla) Tästähän mainitsin aiemminkin - uskomatonta jotenkin, että ruokavalion tärkeyttä vauvaoppaissa painotetaan hyvinkin paljon juuri naisten turhamaisuuteen vedoten - "älä syö mitä sattuu, ylimääräisistä raskauskiloista ei ole helppo päästä eroon raskauden jälkeen!"- eikä lapsen (tai äidin omaan) terveyteen.

Ulkonäkökeskeisyyden ja stereotyyppisten kauneuskäsitysten muita rumia puolia on sekin, että ilmeisesti monilla ihmisillä on ongelmia seksin kanssa raskauden aikana. Syynä tietenkin voivat olla hormonit - ei ehkä vain huvita - ja loppuvaiheessa esim. fyysinen epämukavuus. Mutta kun kyse onkin usein siitä, että nainen tai hänen kumppaninsa ei enää koe raskaana olevan kehoa seksikkääksi! Vauvaoppaissakin voivotellaan ymmärtäväisenä, että on se kauheaa kun vyotärö katoaa ja "kaipaat varmasti jo takaisin vanhaa vyötäröäsi".

Kyllä raskaudessa minun mielestäni on kyse jostain ihan muusta kuin oman ulkonäön vatvomisessa. Mikä ihmisiä oikein vaivaa??

Tämänkertainen päivitys äityi ikävän negatiivissävytteiseksi. Noh, sitä nuo huonot yöunet teettää... Voisi vaikka syödä hiukan jotain ja kokeilla päikkäreitä...

P.S. Mahtavaa muuten, että teen veljestäni enon! :)

***

Paljon vartijana Rv 34+2

Vanha totuus: Mitä kauemmin jättää päivittämästä blogiaan (tmv.) sitä vaikeammaksi se menee - kas kun asiaa kertyy painostavat määrät "jonoon".

Eli paljon on ehtinyt tapahtua. Jospa koitan vaikka aloittaa lyhyesti?

Aikaa jäljellä laskettuun aikaan enää 6 viikkoa - tarkoittaa sitä, että 3-8 viikkoa olis normiodotusaika vielä/enää(!) Omasta puolestani Peikko saa tulla heti, kun ymmärtää kääntyä oikeinpäin ja on valmis (se min. 3 viikkoa olisi siis hyvä).

Noin kuukausi takaperin iski varustelupaniikki. Poltin vähiä rahoja huuto.netissä, mutta onneksi taisin selvitä sittenkin ilman pahempia ylilyöntejä - kiitos vauvakokemusta omaavien FB-kavereiden. Saa nähdä tuleeko rintapumpulle, kaikille vaipoille ja rinnanlämmittimille käyttöä... Onneksi kyse kuitenkin tosiaan on käytetystä tavarasta.

Vaunujen suhteen otin härkäpäisen linjan ja päätin upottaa niihin melkoisen summan rahaa. Muutenkin olen mahdollisuuksien ja jaksamisenkin rajoissa pyrkinyt tekemään ekologisuuden ja ennenkaikkea lapsen terveyden kannalta parhaita ratkaisuja.

Olin tehnyt huolellista vertailutyötä netissä ja kysellyt erinäisillä palstoilla vinkkejä meidän käyttöömme sopivimmista vaunuista. Olin jo bongaillut huuto.netistä käytettyjä vaunuja hintakattona n.200-250 e, kun sitten sain vinkin Eestin puolella alennuksessa olevista Naturkindin ekovaunuista. Olin törmännyt Naturkindin vaunuihin netissä, mutta hylännyt ne samantien mahdottomana vaihtoehtona kalleutensa tähden - normihinta niille pyörii 900 euron kieppeillä. Yleensäkin olin kuvitellut 500 e olevan kallis hinta vaunuista, kun tosiasiassa se on vasta keskihintatasoa.

Ulkomailta netin kautta tilaaminen - noh, jätettäköön siihen, että olkaa ihan pirun tarkkoja siinä hommassa! Mutta monen mutkan kautta menopeli tuotiin aina kotiovelle saakka alle 600 e hintaan - paljon rahaa, mutta näistä vaunuista varusteineen huikea alehinta. Kiesit eivät ole ominaisuuksiltaan ehkä kaikista optimaalisimmat mahdolliset, mutta terveys- ja ekonäkökohdat menivät nyt käytännöllisyyden edelle.

Kiitokset kuuluvat Pikkupeikon molemmille mummuille ja myös yhdelle palkalliselle lastenvahtikeikalle (kiitos siis myös S&K), jotka rahoittivat tämän sijoituksen.

Naturkindin vaunuissa erityistä siis on mm. se, että niiden materiaaleista ei flataatteja löydy. Flataatit on myrkkyjä, jotka esim. lasten leluista on kielletty, mutta joita edelleen löytyy käytännössä kaikista vaunumerkeistä. Naturkindin vaunuissa on materiaaleina käytetty luonnonmateriaaleja; kuten ekosertifioitua korkkia, vaneria, kookospähkinäkuitua, luomulampaanvillaa sekä luomupuuvillaa. Ne on myös koottu Euroopassa (tarkemmin Itävallassa).

Tämän kaiken huomioiden on suorastaan käsittämätöntä, että näiden vaunujen normihinta on vain 900 e. Samanhintaisia ovat kalleimmat "tavalliset" vaunut, jotka kuitenkin on koottu jossain Kiinassa ja ties mistä materiaaleista (tietysti eurooppalaisen tuotemerkin alla...)

On käynyt ilmiselväksi, että vauvantarvikkeiden hinnoissa on järjettömät määrät ilmaa. Jos materiaalit tai laatu edes olisivat parempia ja myrkyttömiä - mutta kun ei. Vauvan t-paita, johon kuluu tuskin 1/4 aikuisen paidan materiaaleista maksaa samanverran tai jopa enemmän. Vauvan toppahaalari maksaa helposti 50 e, saman verran tai enemmän kuin mitä aikuisen isosta takista saisi pulittaa.

Lisäksi ihmisille tietysti markkinoidaan surutta järjettömät määrät täysiä turhakkeita.

Vanhempien omaantuntoon ja innokkuuteen on helppo vedota. Äideille suunnatut mainokset ärsyttävät nyt vielä enemmän, vaikka jo aiemmin olen niitä pitänyt suorastaan halveksuttavina (kuten kaikkea naisille suunnattua mainontaa).

Vointi on ollut vaihteleva.

On melko hurjaa vastata täysin jonkun toisen terveydestä ja elämästä omilla teoillaan. Ja kun jotain menee pieleen vastuu tuntuu melkoisen musertavalta. Olen totisesti paljon vartijana. Muutenkin vaistoissa on selvästi huomattavissa tiettyä naarassuden asennetta.

Sokerirasitustesti heinäkuussa osoitti kaikkien sokeriarvojeni olevan päin honkia. Tästäkään ei selvitty taaskaan ilman terveydenhuoltojärjestelmän virhettä. Vaikka sokeriarvoni olivat poikkeuksellisen huonot sain odottaa kuukauden aikaa diabeteskätilölle - vaikka aikoja olisikin ollut jo 2 viikon päästä - lähete oli jumittunut jonnekin ja tullut tuplasti kirjatuksi. Vihdoin vastaanotolle päästyäni oli diabeteskätilö järkyttynyt ja tuohtunut, etten ollut VÄLITTÖMÄSTI saanut verensokerin kotimittauslaitetta itselleni. Yhden kokonaisen kuukauden lisää raskaudestani jouduttiin täysin tarpeettomasti vaarantamaan sikiön terveys. Yksi kokonainen kuukausi 9,5 kuukaudesta on aika paljon - etenkin kun ei ole tietoa kuinka kauan sokeriarvot olivat JO olleet yhtä huonot. Pahimmillaan tästä voi seurata neurologisen kehityksen hidastuminen, liikakasvu ja sydänongelmat - sydän saattaisi olla yhtä heikko kuin 90-vuotiaalla. Synnytykseen liittyy lukuisia lisäriskejä ja mahdollisia komplikaatioita sekä minulle että pikkutyypille.

Olen myös todella pettynyt siihen, ettei raskaanaolevan ruokavalion suosituksissa puhuta juurikaan raskausdiabeteksen vaaroista, vaan pyritään yksinomaan vetoamaan naisten turhamaisuuteen tyyliin "ethän halua lihoa liikaa!" Kyllä mut olisi saanut pysymään erossa limpparista ja jätskistä asiallinen tieto liian sokerin vaaroista jonkun läskistymisellä pelottelun sijaan :(

Näillä näkymin sokerit ovat nyt kurissa. Ja neuvolatäti ilahdutti minua suuresti kehumalla Peikon jopa poikkeuksellisen vahvoja ja tarmokkaita sydämenlyöntejä :) Muutamat aika isot ja pitkät itkut kuitenkin tuli itkettyä. Kun diabeteskätilö kertoi pahimmat skenaariot en reagoinut oikein mitenkään - vuorokautta myöhemmin tuli itku ja sitä riitti.

Nyt kuitenkin tuntuu siltä, että ehkei syytä suureen huoleen ole. Tyyppi vaikuttaisi olevan suunnilleen oikeassa kokoluokassa ja ainakin hengitysharjoitukset ovat päivittäisiä. Haikaranpesän synnytysosastolle ei kuitenkaan asiaa ole :( Emme pääse perhehuoneeseen ja Apina ei siis pääse olemaan kanssamme sairaalassa. Todella kurjaa :(

Lisäksi tehdään vielä erikseen arvio ensi viikolla sikiön kehityksestä ja siitä ovatko kenties keisarileikkaus tai muut erityistoimenpiteet tarpeen - synnytys voidaan myös joutua esim. käynnistämään etuajassa, mutta se ei nyt vaikuta todennäköiseltä.

Välillä stressi on yltynyt aika pahaksikin, nyt yöunet menevät jo fyysisen epämukavuudenkin takia. Ruokavalioremontti teki todella hyvää voinnille kaikenkaikkiaan ja pari viikkoa tuntui mukavammalta kuin missään aiemmassa vaiheessa raskautta! Heinäkuussa esim. olin todella väsynyt, ja jälkikäteen ajatellen en voinut kovin hyvin.

...Sitten Peikko päätti kääntyä poikittain mahassani - sitä ennen se oli hyvin kiltisti viihtynyt raivotarjonnassa (eli pää oikeaoppisesti alaspäin lantiossa). Epämukavuus muuttui tässä kohtaa huomattavaksi. Lisäksi jo pidempään lähinnä sävyisästi kääntyillyt ja "sisustanut" Peikko päätti aloittaa uudelleen potkunyrkkeily- ja akrobatiaharrastuksensa. Muutamana päivänä se nukkui tuskin lainkaan - riehui vain. Ja riehuminen muuten väsyttää ihmeen paljon minuakin.

Nyt on taas hiukan rauhoituttu - välillä napakoita potkuja, enimmäkseen melko rauhaisaa möngintää. Päivittäiseen rutiiniin kuuluu noin 3 kertaa päivässä hikkakohtaus. Hikka valmistaa keuhkoja hengittämiseen. Se tuntuu hieman epämiellyttävältä, mutta jaksaa aina huvittaa ja ilahduttaakin (hyvä tietää, että pikkuinen harjoittelee).

Aivan viime päivinä öiset varsin tiukat supistukset ovat supistaneet yöunet n.3-4 tuntiin... Eli ilman päikkäreitä ei selviä. Kumma kyllä minulla kipeisiin supistuksiin ei auta lepo, vaan päinvastoin pitää mieluummin olla jalkeilla. Toinen poikkeama on se, ettei selällään makaaminen ole erityisen epämukavaa, vaikka sen väitetään aiheuttavan pahoinvointia - pahoinvointia saattaa sen sijaan välillä tulla istumisesta. Varmuuden vuoksi olen kuitenkin vältellyt selällään makoilua, kun se kerta on periaatteessa kielletty.

Tämän hetken jännäyksiä on saanko käyttööni synnytysaltaan ja/tai Relaxbirth-laitteen - sekä ymmärtääkö pikkuheppu kääntyä oikeinpäin ajoissa! Aikaa tajuta kääntyä oikeinpäin sillä on n.2-3 viikkoa, sitten yritetään kääntää väkisin, jos ei mitään ole tapahtunut.

Olen miettinyt sopivia nimiä. Pieni valikoima suosikkeja on kertynyt, mutta saa nähdä mikä nimi sitten lopulta sopii otuksen naamaan. Eipä siitä nassusta tai persoonasta kyllä varmaan paljon osaa sanoa siinä vaiheessa, kun nimi on pakko antaa. No mutta... siihen on vielä aikaa.

Valtavasti vaatetta on kertynyt. Lähinnä lahjoituksina ja vanhana "perintötavarana". Luultavasti vaatetta on aivan liikaa. Kaupasta en ole ostanut kuin pari vaatekappaletta, kirpparilla käynyt muutaman kerran ja ottanut neuvolan "tuo&vie"-laarista pienen läjän ...Niin ja hiukan villiintynyt netin käytettyjen vaatteiden kaupasta (lähinnä tosin olen ostanut vaippavillapöksyjä). Valtaosa vaatteista tosiaan on käytettyjä. Vaatteissakin olisi syytä miettiä kaikenmaailman myrkkyjä, mutta yksinomaan luomuvaatteiden ostoon ei meillä mitenkään ole varaa. Kompromisseja on pakko tehdä. Ainakin ruokailuvälineet ja vaunut pidän puhtaina epäilyttävistä muoveista ja myrkyistä parhaani mukaan.

Talo on edelleen kaaoksen vallassa ja nyt oma kykyni siivoamiseen alkaa loppua... Jos jotain tippuu lattialle, se saattaa hyvinkin jäädä sinne - kädet ei yllä lattiaan saakka ellen pistä polvilleni. Neuvolassa sain kiipeily, nostelu ja kumartelukiellon. Kun nyt edes saisi vauvanhoitovermeet sun muut kuntoon - vaatteet pestyä ja niille ja vaipoille omat paikkansa. Joitain pikku hankintoja pitäisi ehkä vielä suorittaa, mutta suurimmat taitaa olla kunnossa.

Alistun siihen, että voi olla pakko pyytää (monia apua auliisti tarjonneita) ihmisiä auttamaan ihan konkreettisessa siivoamisessa, jos en itse pysty saamaan tarpeeksi aikaiseksi.

En muuten ilmeisesti ole syyttä ylpeä mahastani (joka mielestäni on mielettömän kaunis tälläisenä palleroisena) ;) Varmasti paljon mahoja katsellut neuvolahoitaja huudahti äkisti kesken visiitin miten IHANA maha minulla on kun se on jotenkin niin... ja teki kuvaavia pyöreitä liikkeitä käsillään :) ...ja nolostui sitten omaa purkaustaan anteeksipyydellen.

* * *

Rv 22+4

Rakastan kuulla pienen peikkolapseni sydämenlyönnit. Se on parasta.

(Eilen kuunneltiin niitä taas neuvolassa dopplerilla)

Uusimmat ja todennäköisesti vikat kuvat ennen syntymää Pikkupeikosta ovat tässä. Niissä mentiin raskausviikolla 20, eli rv 19+5. Pituutta ei enää mitata tässä vaiheessa, mutta pään leveys korvasta korvaan oli n.5,5cm, alakuvan vasemmassa laidassa ilmeisesti senttimetrien merkit.

Yläkuvissa kasvot - sekä jalkapohja ja napanuora. Kasvokuvasta voi siis selvästi nähdä otsaa, terävän pikku töpselikärsän sekä pusuhuulet muhkeine amorinkaarineen ja leuan kärjen - Isäänsä tulee siltä näyttäisi ;) {3

Kaverini muuten mainitsi, että lapseni on julkkis jo ennen syntymäänsä, kun jo nyt on kuvia netissä :D

Niinkuin peikkojen kuuluukin, havahtuu tämäkin otus kuntoilemaan erityisesti öisin. Pidän siitä, miten vahvalta pikku otus tuntuu. Potkut eivät satu, mutta tuntuvat välillä aika ilkeiltä silti. Ja kuinka pieni otukseni vielä onkaan! Vähän pelottaa minkälaisen voiman se vielä iskuihinsa saa, kun kasvaa kunnon kokoon... Pituutta on kaikenkaikkiaan jo n. 30 cm - aika hurjasti! Mutta painoa vasta vaivaiset puoli kiloa.

Välillä se on uinaillut aika rauhallisena 4-5 päivääkin putkeen, mutta sitten seuraa vilkkaampi jakso. Nyt tosin liikehdintä tuntuu varsin säännölliseltä. Joskus tuntuu, että se vain kääntäisi kylkeä ja muljahdus, joskus tuntuu kummallista pikku "ropellusta", joskus nopeita teräviä iskuja, välillä tuntuu että se ponkaisee koko kehonsa voimalla niin että vatsa vaan pomppaa. Tuntuu myös ettei se pidä siitä, jos istun liian lysyssä tietokoneen ääressä - silloin liikehdintä saattaa tuntua jopa protestoivalta (sillä on ehkä silloin ahtaampaa). Ei sen puoleen - hyvän ryhdin pitämällä on kaikkein mukavinta useimmiten ollakin. Sikiöt saattavat mieltyä tiettyihin asentoihin ja paikkoihin kohdussa - oma otukseni tykkää ilmeisesti eniten olla siten, että potkut ja liikkeet tuntuvat eritoten vasemmalla.

Olen varsin tottunut pikkuotuksen jatkuvaan touhuamiseen, etten varsinkaan itse liikkeessä ollessani oikeastaan edes rekisteröi möyrintää vatsassani. Vain isommat potkut havahduttavat ja kun on itse ihan rauhassa makuulla tms. niin kiinnittää asiaan enemmän huomiota.

Pikku tyyppi on aktiivinen ja vahva.

Tunnen itseni sekä hirmu ylpeäksi sekä juuri siitä syystä vähän pöljäksi, kun neuvolahoitaja kehuu peikkoni sydämenlyönnit ja liikkeet oikein hyviksi.

Mielenkiintoinen seikka siinä, että nyt mennään tosiaan raskausviikolla 23, on se että vaikka edelleen aivan ääritapauksissa näillä viikoilla laillinen abortti on mahdollinen tehdä, niin ennenaikaisesti nyt syntyessään minun pikku tyyppini saisi hoitoa - ennen viikkoa 22 syntyviä sikiöitä ei edes yritetä auttaa, vaikka ne syntyisivätkin elävänä. Toki syntymä olisi nyt niin aikainen, että ennuste olisi varsin huono. Mikäli vauva selviäisi hengissä, se saattaisi viettää jopa pari ensimmäistä elinvuottaan sairaalassa ja jäädä silti pysyvästi vammaiseksi.

Nyt kehitys on kuitenkin huimaa ja jo kuukauden päästä ennuste on huomattavan hyvä!

Vaivoista (jee!): Oikealla puolella selkää jokin iso lihas/lihasryhmä tuntuu tuon tuostakin kramppiselta ja kipuilevalta - jotakuinkin kaikki asennot tuntuvat olevan sille myrkkyä. Vanha ristiselän vamma kiusaa samoin. Selkä ei kestä paljoakaan rasitusta ilman, että tulee varsin kivuliaita ja hankalia iskiaskipuja. Pahimmillaan jalkani ei tottele, enkä pysy tolpillani ilman tukea. Muuttohässäkässä tämä on ollut varsin ilmeistä - painavien tavaroiden kantaminen ei oikein ole hyvä idea. Selkäni olen siis pilannut ravintola-alan töissä jo aiemmin. Pitkään jaloillaan olo varsinkin fyysinen ponnistelun kera saa jalkani turpoamaan tukeiksi joiden kärjissä turpeat nakit.

Verenpaineeni on edelleen poikkeuksellisen matala (yleensä se menee korkeaksi raskaanaolevilla), mutta kuten olen todennut, siitä ei olla huolissaan. Hemoglobiinini todettiin kerrassaan surkeaksi ja se sitten ehkä osaltaan selittäneekin suuren unentarpeeni ja sen miten helposti väsyn fyysisestä rasituksesta - jalat menee pienessäkin ylämäessä heti hapoille. Rautatabletteja napaan siis.

Muutenkin nyt pitää näemmä alkaa tottua siihen, etten pysty enää kävelemään yhtä nopeasti kuin ennen. Huomaan myös hiukan vaappuvani kuin ankka <:D

Jossain taas maalailtiin ruusunpunaisia kuvia raskausajasta. Keskiraskautta hehkutettiin sillä, että alkuraskauden vaivojen jälkeen tulee seesteinen keskiraskaus. Mietin tuossa pari viikkoa sitten, että *Paskat* ilmeisesti minä siirryin suoraan alkuraskauden vaivoista loppuraskauden vaivoihin... :P Tai jos tämä on seesteistä ja mukavaa, niin mitä vielä on tulossa... No, olen kyllä nyt yrittänytkin suhtautua positiivisesti siihen, että mikä kaikki vielä onnistuu - vaikkakin sitten pienellä epämukavuudella.

Loppujen lopuksi nyt on ihan ok olla. Lähinnä olen vähän kömpelö - ja selkä nyt on rikki, mutta sepä on ollut jo ennestään - mutta ei tässä muuten mitään suurempaa valittamista oikeasti ole. Uniongelmatkin onneksi väistyivät. Ehkä tälläiseen koko ajan vähän hankalaan oloon vain tottuukin.

Säännöllisen liikunnan olen laiminlyönyt nyt täysin pari kuukautta. Toivottavasti saan aloitettua sen uudelleen.

Tässä vaiheessa alkaa kyllä viimeistään hiipiä pelko persiiseen... Maha kasvaa, sitä ei voi olla enää huomaamatta. Pian elämä mullistuu täysin. Ensikertaa tajuan toivoa, että tämä loppuodotus ei rientäisikään niin nopeasti - nyt kun vielä voi elää tätä elämäänsä, ilman vaativaa pikkuihmistä. 16 viikkoa vielä (tai tod.näk. n.14-18) - ja paljon tekemistä ennen sitä ...ja toivottavasti omasta ajasta nauttimista. Toivottavasti loppuraskaudesta ei tule kovin vaikeaa, ja toivottavasti synnytyskin sujuu niin hyvin kuin mahdollista on...

Maha on nätin pyöryläinen - kuin olisin jalkapallon niellyt. Pidän siitä ja Apina pitää siitä, suukottaa sitä hellästi ja katsoo ja silittää - kuin pikkuista joka möyrii pinnan alla.

On maha melko isokin jo... Mutta pitääpä lyhyellä ihmisellä sen vatsan johonkin suuntaan kasvaa. Törmäilen mahallani mm. huonekaluihin ja ihmisiin tuon tuostakin tai avaan oven sitä päin <:D Vielä ei ole tullut raskausarpia - kai (paitsi pakaraani ehkä kolme aivan pikkuista). Kunpa ei tulisikaan...

* * *

Rv 20+3

Nyt se tuntuu todelliselta.
Pikkuolento rapistelee, kääntyilee, potkii ja sätkii ahkerasti - ja olen kai vihdoin ihan todella ymmärtänyt ja uskon, että joku siellä vatsassa on. Nimenomaan joku - sen alkaa käsittää persoonana ja puhua siitä siten. Sille alkaa kuvitella tai hahmottaa luonteenpiirteitä.
Toki välillä edelleen unohdan hetkittäin ja saatan ihmetellä möyrintää mahassani tai suurehkoa vatsakumpuani :D Myös Apina tunsi ensimmäistä kertaa Pikkupeikon vatsani läpi joitain päiviä sitten :)
Näillä paikkein otukselle alkaa kehittyä jonkinsortin unirytmi. Viimeisimmän ultran aikaan se oli pari päivää aivan hiljaa, nyt se on taas melskannut ahkerammin - varsinkin alkuyöstä, tulee vissiin äitiinsä... Vaikuttaa myös siltä, että hassu otus innostuu ja hermostuu minun mukanani <:D

Minua on varoitettu siitä, ettei rakkaus lapseen ole automaattista, vaan sekin saattaa syttyä pikkuhiljaa. Ainakin nyt on vaikea uskoa, että tarvitsisin aikaa tähän "opetteluun" syntymän jälkeen, kun olen jo nyt kiintynyt pikku tyyppiini.

Syntymän jälkeisessä ajassa huolestuttaa henkilökohtaisella tasolla ajankohta... Normaalistikin talvisin olen masennusherkkä ja tarvitsen PAAALJON unta. Nyt tämä normaalistikin rankin vuodenaika ajoittuu samalle ajalle kuin 3 ensimmäistä kuukauttamme pikkuisen kanssa. No, en sitä liikoja stressaa etukäteen - mutta on hyvä muistaa ja tiedostaa tämä sitten kun tuo aika koittaa. Uskon saavani apua ja tukea tarpeen tullen. Ystäväni sanoi, että apua ja tukea pitäisi tuoreelle äidille antaa vaikka tyrkyttämällä, koska helposti käy niin ettei ihminen vain osaa pyytää apua - se on varmasti totta. Luulen, että hänen kohdallaan ihmiset luulivat, ettei heitä kaivata sekaantumaan tuoreen perheen elämään. Itse olen tehnyt jo hyvissä ajoin selväksi, että tulen varmasti kaipaamaan ainakin seuraa <:D

"Nyt kävi näin" - Muutin melkoisen pitkälle Vantaan perukoille Helsingin keskustasta. Kohta olemme täällä todennäköisesti kolmestaan Apinan ja Pikkupeikon kanssa. Tämä on hurja muutos minulle yhdessä muun mullistuksen kanssa. Olen tottunut siihen, että ympärilläni on koko ajan elämää ja erilaista juttuseuraa - asuin hyvin sosiaalisesti kolmen kämppiksen kanssa. Kimppakämpissä on enemmän tai vähemmän mennyt noin 7 viimeistä vuotta elämästäni.
Mutta nyt on kuitenkin asuntotilanne saatu jotenkin päätettyä ja ratkaistua, joten eipä tarvitse sitä nyt stressata. Raha-asiat lienee suurin huolenaihe tällä haavaa. Senkään suhteen ei paljoa voi tehdä, kuin koittaa elää säästeliäästi ja "toivoa parasta". Opintoja on turha stressata, koska se on nyt myöhäistä :P

Asioiden "todellisuus" hahmottuu pikkuhiljaa tämän muutonkin myötä.
Uuteen kotiini ovat nyt kulkeutuneet myös upouusi pinnasänky (kiitokset kummitädilleni) sekä niin suuri setti kestovaippoja, että hyvällä tuurilla ei niitä tarvitse juurikaan enää ostella. Olisin mieluummin ostanut useampaa merkkiä ensin ja kokeillut mikä sopii, mutta tilaisuus tuli saada "koko vaippaiän -setti", joten ei auta kuin toivoa, että sopivat meidän pikkuiselle. Ehkä joitain kappaleita vähän erilaatuisia voisi vielä ostaa ja ehkä vielä yhden erillisen yövaipan. Pikkuisista vaatteista en ole niin erikoisesti intoillut, mutta vaippoja hiplailin ja esittelin innolla yhden päivän. En malta odottaa, että niihin saa "täytettä" <;D
Huomenna saatan mennä testaamaan muutamaa kantoliinaa, joihin olen iskenyt silmäni. Toinen merkeistä on työn kautta tuttu ja toinen samantapainen. Onnekseni löysin Helsinkiläisen kotikaupan, joka myy molempia ja vielä ihan kohtuulliseen hintaan! Jee, kivaa :) ...Alan siis innostua ilmeisesti tästä "varustelusta". Toivottavasti en innostu liikaa - ja onneksikin(?) ei ole varaa innostua liikaa, että rupeaisin törsäilemään turhuuksiin. Täällä uudessa kodissa on kaapit pullollaan leluja ja kaikenlaista krääsää - Apinan "klaanin" jäämistöä. Niistä itseasiassa kyllä mietin, että suurimman osan voisi poistaa vaikka kirpparille.
Mukavaa kuitenkin kun niin moni ihminen on innoissaan meidän kanssamme tulokkaasta, ja moni myös auttaa tai muuten vaan mielellään ostelee noita vaatteita ja muita. Hassua, että pahoitellaan sitä vielä! <:D Että "anteeksi kun nyt ostin tämmöisen - toivottavasti kelpaa". Vaikka tietysti on mukavaa, jos ja kun vaatteet ja muut jutut ovat omankin maun/toiveen mukaisia ;)
Olen aika pihalla siitä, mitä kaikkea pieni lapsi tarvitsee, mutta onneksi kokemus kestovaippojen ja muidenkin vauvatarvikkeiden myyjänä auttaa paljon.

P.s. Lälläslää, Apina ja minä tiedämme nyt (tod.näk.) "kumpaa laatua" on tuloillaan - vaikka onhan tässäkin itseasiassa enemmän variaatioita kuin tavanomaiset XX ja XY - mutta pidämme omana tietonamme ;) Meillä tieto ei paljoakaan vaikuta mihinkään - esim. vaatteet valitsen varmaan ihan samoin perustein kuin valitsisin tietämättä. Nimeä on ehkä helpompi miettiä, vaikka olisihan se mukava kun olisi enemmän sukupuolineutraaleja nimiä. Nimi tuleekin todennäköisesti olemaan ns. "sukupuolikooditettu" - ihan vaan hyvien vaihtoehtojen puutteen takia. Ja pääasia kuitenkin on kiva ja sopiva nimi - en ole läheskään tarpeeksi fanaattinen tämän sukupuolineutraaliuden suhteen ;)

* * *

Saan lapsen!? Rv 19+0

"Olet tänään 19 viikkoa raskaana. 21 viikkoa ja 0 päivää jäljellä laskettuun aikaan."

Viikko vielä ja ollaan puolessa välissä - VASTA! Ja ollaan sentään oltu tietoisia koko jutusta vasta raskausviikosta 6 lähtien! Eli varsinaista "odottamista" on ollut vasta 12 viikkoa ...ja 19-23 jäljellä - huoh...

Nyt kun "alkuraskauden" vaivat ovat hellittäneet, piti olla vuorossa keskiraskauden auvo. Juu ei - taisin vain siirtyä suoraan loppuraskauden vaivoihin ...Tai toisaalta, pelottaa valittaa jo nyt vaivoistaan, kun miettii että millaista tämä sitten on 4-5 kuukauden päästä! Kääk! XP

Eli maha on tiellä, olen kömpelö, rasitun helposti, pakko levätä usein, jalkoja on alkanut turvottaa, närästyskin taitaa jo koputella ovella, selkä on osoittanut huonoja merkkejä jo pitkään ja iskiasvaiva on välillä varsin sietämätön eikä kestä juuri lainkaan yhtään raskaampaa touhuamista. Iskiaskipua seuraa siis oikean jalan meneminen hyödyttömäksi spagetiksi, joka ei kanna tai tottele lainkaan.

Stressi vie yöunet, ja se heikentää oloa huomattavasti.

Allergiaoireiden vain pahentuessa päätin siirtyä syömään allergialääkkeitä. Totesin että allergiaoireet tekevät niin paljon hallaa terveydelleni ja ololleni, että siitä on jo taatusti natiaisellekin haittaa. Olen kuullut, että todella monella on allergiat hävinneet raskaanaollessa - no en kuulu niihin onnekkaisiin.

Tissit on todellakin alkaneet harjoittelemaan ruoka-automaateiksi muuttumistaan. Tämä on hieman ällöttävää sen lisäksi että yllättävää! ...Luulin tämänkin vaiheen tulevan vasta loppuraskaudesta. Aika minimaalisesta toiminnasta kyllä vielä kyse.

Rv 20, puolessa välissä - ja Pikkupeikko on jo pituudeltaan kolmanneksen tai lähes puolet odotettavissa olevasta syntymäpituudestaan. Painoa sillä silti on vasta noin 1/15 oletettavasta syntymäpainostaan! Sikiöllä ei tässä vaiheessa ole juurikaan "vauvarasvaa" ihonsa alla. Nämä ovat keskimääräisiä sikiön mittoja siis - tarkempia tietoja on luvassa ensi keskiviikkona! Silloin vuorossa virallinen kakkos-ultra (meille kolmas).

Sananen Helsingin terveydenhuollon nykytilasta. En mm. ole paikalliseen terveyskeskukseeni päässyt puhelimitse läpi noin vuoteen. Onneksi asun lähellä ja pystyn käymään, mutta entäs vaikkapa vanhukset?

Siitä jo olenkin maininnut aiemmassa postauksessa, että meidän piti mennä ensimmäiseen ultraan yksityiselle kalliilla hinnalla, koska kunnallisella puolella aika ensimmäiseen ultraan annettiin niin, että olisin saattanut olla jo jopa viikolla 21, joka mm. on yli laillisen aborttirajan ja yli ajan jolloin tietyt sikiötutkimukset pitää tehdä tai edes pystyy enää tekemään.

Nyt sitten nämä neuvolakäynnit... Ohjeistuksen mukaan (käsittääkseni) neuvolakäyntejä tulisi olla noin kuukauden välein alkuraskaudesta, rv 28 jälkeen 2 viikon välein ja ihan lopuksi viikon välein. Olen tähän mennessä käynyt neuvolassa 2 kertaa ja nämä kaksi ensimmäistä näistä aivan peräkkäisinä päivinä, kun eka käynti jaettiin kahteen käyntikertaan ajanpuutteen yms. vuoksi. Eli käytännössä - 1 - neuvolakäynti puoliväliin raskautta mennessä :/ Edellinen käyntini oli kai 8.3. ja seuraava on vasta 14.6. - tasan puolivälissä raskauttani. Onneksi en ole kaikenlaista kiusallista pikkuvaivaa pahemmasta (uskoakseni) kärsinyt - uskon ettei painonnousun, hemoglobiinin ja verenpaineen osalta ainakaan ole suurempaa hätää - onneksi. Mutta eihän tämä saisi onnenkauppaa olla. Kolmannen neuvolakäyntini pitäisikin sitten sijoittua heinäkuun puoliväliin - mitä vetoa, että kesälomien takia käynti siirtyy reippaasti elokuulle? Ja tässä vaiheessa neuvolakäyntejä pitäisi olla 2 viikon välein - ei kahden kuukauden välein. Ilmeisesti kyse on säästötoimenpiteistä, mutta luultavasti kohdallani on sattunut myös "hupsis". Arvelen, että tältä ajalta nykyään vähennetään yksi neuvolakäynti ja minun kohdallani on "hups" unohtunut välistä toinenkin. Joku sanoi, että ensimmäiseen raskauskolmannekseen kuuluisi lääkärikäyntikin... No enpäs ole lääkäriäkään nähnyt :/ Eräässä varsin virallisessa lähteessä mainittiin useita tutkimuksia, joita minulle EI ole tehty, jotka pitäisi tehdä ensimmäisten neuvolakäyntien aikana... Jokohan sittenkin pitäisi huolestua?

Tämän kakkos-ultran suhteen kävi helsingin terveyspalveluilta toinen "hups" - minulle oli unohdettu antaa aika siihen. Onneksi tajusin kysellä ajan perään ajoissa ja sain itse varattua ajan.

Sanotaan näin - että sitten minulta palaa käämi, jos neuvolakäyntejä vähennetään lisää lomien tmv. takia ja/tai esim. synnytysvalmennuksen, paperisotien tai fysioterapian suhteen tulee ongelmia välistä jääneiden käyntien takia (esim. että aikoja ei saa varattua tms.)

No mutta. ISO UUTINEN ;)

Pikkupeikko melskaa ja rettelöi vatsani sisällä - niin että tuntuu. Aivan kuin se olisi tajunnut Dopplerin paljastaneen sen olemassaolon ja se olisi samantien lakannut "piilottelemasta" minulta. Seuraavana päivänä siitä, kun sain kuulla tuon kirmaavan sydämen äänen, ei Peikkolapsemme ollut hetkeäkään paikoillaan. Se liikkui, pyöri ja melskasi koko päivän yöhön asti.

Sittemmin se on ollut rauhallisempi, enkä itsekään ole enää "tunnustellut" sen liikkeitä niin tarkkaan. Ehkä vatsani oli muutenkin pinkeänä, niin tunsin liikkeet helpommin senkin takia. Pikku muljahteluja ja tuupintaa on kyllä tuon tuostakin - nyt ajatellen ne tuntuvat eniten vasemmalla. Hulluinta on se, että olin juuri selittänyt asiasta innostuneelle kämppis-ystävälleni, ettei liikkeitä voi tuntea ulkoapäin vielä pitkään aikaan - kun tunsin hillittömän potkun (tai pään poukaisun) sisuksissani ja vatsani päällä ollutta kättä vasten!! Näemmä veljeni kolmen ensimmäisen lapsen äiti on oikeassa... siitäkin tulee jalkapalloilija.

Ne keitä kiinnostaa tietää miltä tuntuu, kun jokin/joku liikkuu omissa sisuksissa

...Se tuntuu juuri siltä - siltä, että jokin mönkii sisälläni. Usein se tuntuu muljahtelulta. Se on jännää, vähän ällöä ja {3 ...Siellä se on! Levoton pikku tyyppi!

Apina sanoo - korva vatsaani vasten - että kuulostaa kuin jokin liikkuisi veden alla. Suloista miten paljon vatsani saa Apinalta huomiota.

Alan pikkuhiljaa käsittämään enemmän ja enemmän, että en vain ole raskaana, vaan myös saamassa lapsen. Pikkuhiljaa olen alkanut kyetä visualisoimaan tulevaisuuden lapsen kanssa - välähdyksittäin. Tänään on mennyt monta hetkeä niin, että tajuan asian. Hui...

Yhä useammin viittaan puheessani tulevaan lapseen, mutta tuo sana tarttuu edelleen kurkkuun lähes jumiin. Huh - no pikkuhiljaa. Onhan tässä vielä viisi pitkää, piiiitkää kuukautta.

* * *

Koppo-tsi, koppo-tsi Rv 18+2

Koppo-tsi, koppo-tsi, koppo-tsi kirmasi pieni sydän sisälläni, kun sain lainata ystävän doppler-laitetta (sillä voi kuunnella sikiön sydänääniä siis). TODELLA hämmentävää ja outoa löytää sisältään pulssi, joka ei ole peräisin omasta sydämestä - siellä on pieni sydän! Mitä ihmettä? Sisälläni on kaksi sydäntä, oma ja jonkun toisen. Ja niin oli taas tarmokas pauke... Juuri mietin, kuinka suurimman vaikutuksen tähän mennessä minuun on tehnyt aivan ensimmäinen ultra, jossa Pikkupeikko oli vain pikkuinen senttimetrin pituinen keila, josta puolet oli pelkkää sydäntä - tarmokasta, määrätietoisesti sykkivää sydäntä {3

...Ja pakkohan se oli vähän pettyneenä todeta "sillä on isänsä musiikkimaku". Hevosen laukan lisäksi mieleen tuli kunnon teknobiitti <:D Ja jo edellisetkin "todisteet" viittasivat siihen, että pienokaisella on ihan omat teknobileet meneillään vatsassani.

Hädin tuskin maltoin, että pääsen kertomaan "uutiset" Apinalle {3

* * *

"Ihanin aika elämässä" Rv 18+0

Viikko 19 alkaa, jäljellä n.20-24 viikkoa - lähes puolessa välissä siis mennään. Eipä tässä hirveän jänniä pikkupeikon suhteen ole tapahtunut. Maha alkaa nyt olla melko tunnistettavasti raskausmaha. Joku nainen juna-asemalla tuijotti sitä (olen siitä ylpeä). Pahoinvointi lakkasi viimein 16. rv:n tienoilla, nyt voi nukkua jo taas päikkäreitäkin ja nehän maistuvat. Mutta säännölliseen syömiseen on pitänyt tottua, huono olo tulee, jos "yritän" skipata aamiaisen tmv. Yöunet on katkonaisia ja muutenkin lepo tuntuu olevan hyvästä. Hyvä liikuntarutiinini rikkoutui ja siihen pitäisi taas yrittää päästä kärryille. Painon seuranta on hankalaa, kun tapasin punnita itseni aina samalla, kun kävin vesijuoksemassa. Arvelen kuitenkin, että paino on noussut ihan sopivaa tahtia. Tissit ei enää ole turvonneet ja pinkeät ja arista niin älyttömästi! Jossain vaiheessa aamuisin ylösnoustessa tuntui, että tissit repeää irti. (Too much information? : Ilmeisesti niistä on alkanut erittyä hyvin pieniä määriä jotain...)

Odotus on mennyt aika tasaiseksi taaperrukseksi. Viikot kuluvat nykyään yllättävän nopsaan. On mahdoton unohtaa, että vatsassa on jotain/joku. Ensin tuntui kuin olisi kivi mahassa. Nyt se pullottaa, on "ahdas" olo ja, no - sen vain tuntee - ja vatsa tuntuu "piukeammalta" päällepäinkin. Ja se on tiellä! Ensin alkoi tuntua hankalalta sitoa kengännauhoja, nyt se ottaa vastaan halatessa tai kurkottaessa jotain esim. keittiöntason yli. Huhhuh, ja ollaan vasta puolessavälissä... Mutta en esim. suoralta käsin enää välttämäti muista millä viikolla ollaan menossa. Toukan kehityksessäkään ei tapahdu niin ihmeellisiä asioita, että sitä tulisi kovin tarkkaan sitten seurattua - lähinnä kokoa tulee nyt tasaisesti lisää.

Hmmm... Vatsassa tuntui juuri jotain joka saattoi olla tomera tuuppaisu - tai sitten fajitakset vain möyrivät suolessa eteenpäin. Siinä yksi "virstanpylväs", mikä tässä nyt vähän odotuttaa -koska alan (varmuudella) tuntemaan sikiön liikkeet? Vaikka toisaalta minua ei haittaa, jos alan tuntemaan liikkeet myöhemminkin, niin toisaalta olisi kiva taas saada joku varmistus, että siellä ihan oikeasti on joku - ja että sillä on kaikki kunnossa. Molempien ultrien jälkeen on ehkä pari päivää asia - olento - tuntunut ihan todelliselta, mutta aina sen jälkeen koko ajatus alkaa taas tuntua jotenkin surrealistiselta. Eräänä päivänä ystäväni jutteli jotain, että "sitten kun te saatte sen vauvan..." - ja olin hetken ajan vilpittömän hämmästynyt "mikä ihmeen vauva?" "mistä meille nyt joku vauva vaan ilmestyisi?!" Ymmärrän olevani raskaana, ymmärrän projektin kulun synnytykseen saakka - mutta en ole tainnut ihan tajuta, ettei "projekti" jää siihen. En enää palaa ns. vanhaan elämääni.

Tunteeni "itsestä" on muutoksessa. En enää ole oman elämäni tärkein asia. Ymmärrän, etten enää ole vastuussa ennenkaikkea vain itsestäni, itselleni. Tämä on oikeastaan ihan ok. Hyväksyn sen, että olen matkalla prosessissa, jossa luovun suuresta osasta omaa itsenäisyyttäni. Näen asioissa, joita olen käynyt läpi viime vuosina suurta tarkoituksenmukaisuutta suhteessa näihin teemoihin. Uskon, että tuon pienen otuksen täytyy olla tämän arvoista.

Mutta tässä on todella ikävä kääntöpuoli, jota EN lainkaan ollut odottanut. Nämä asiat ovat mielestäni asioita, jotka ennenkaikkea koskevat minua ja tuota olentoa joka on vielä vasta olemassa pienessä sisäuniversumissaan (- joka olen minä). EN osannut odottaa ihmisiltä suhtautumista; jossa minä lakkaan olemasta todellinen, itsellinen, itsenäinen olento; jossa muutun merkityksettömäksi minään muuna paitsi tuon pienen olennon kasvualustana ja suoja-astiana. Minä en aio luopua oikeudestani olla huomioitava todellinen ihminen peikkolapseni takia. Tahtoisin olettaa, ettei ihmisarvo ole sillä tavoin rajallinen substanssi. Minä aion antaa itsestäni paljon tuolle tyypille, mutta en aio luopua itsestäni.

Osa blogiinkirjoitustaukoa johtuukin siitä, että ilmassa on ollut niin paljon negatiivista. Muutamana päivänä ei olisi ollut muuta kirjoitettavaa kuin, että "ihan paskaa, kaikki on ihan huonosti" - mikä muuten jopa on perusteltua!

Elämä raskauden ympärillä ei todellakaan ole ruusuilla tanssimista. Ja raskaus sinänsä ikävä kyllä on myös osaltaan ongelmien aiheuttaja (En silti sitä kadu. Ajoitus vain on hyvin hankala. En sano epäsopiva, koska uskon, että asiat yleensä menee siten kuin niiden pitääkin ...loppujen lopuksi.) Vaikka Pikku-Peikko ja Apina sinänsä tekevät minusta onnellisemman kuin ikinä elämäni aikana, suunnilleen kaikki muu on erittäin huonosti, jopa toivottoman huonosti (tai siltä ainakin tuntuu/tuntui). Siinä ei ole edes paljon liioittelua. Ei ole kyse siitä, että vähän on paha mieli kun meni kuppi rikki ja sokeri loppui kesken leipomisen.

Pahinta tässä silti ehkä on/oli ihmisten suhtautuminen. Koin tämän suoraan sanoen syvällisesti järkyttävänä.

En saisi olla ahdistunut tai purkaa tuntojani asioista jotka huolta aiheuttavat tai valittaa. "Sullahan on mies ja vauva tulossa!" Sulla on asiat hyvin, ei mitään syytä valittaa - piste. Oi kyllä, kodittomana, rahattomana ja koulusta uloslentäneenä tarjoankin hyvän elämän lapselleni. Raskaana oleva ihminen häviää toiseen ulottuvuuteen leijumaan kuin huumattuna, ja tavallisen maailman realiteetit eivät enää päde - juu, kyllä vaan. Eikä ylistressaantunutta lapsensa tulevaisuudesta huolestunutta ihmistä muuten yhtään auta, että sitten vielä syyllistetään ahdistumisesta, kun sitten sikiö kärsii kasvualustansa kehnosta tilasta.

Vaikka murheet olisivatkin liioiteltuja, ei ihmisen tunteita saisi väheksyä tai varsinkaan peräti suoraan kieltää.

Sanottakoon, että siinä vaiheessa kun aloin kärsiä ahdistuksen aiheuttamasta suoranaisesta unettomuudesta, totesin että nyt on vain pakko relata - heti - koska kyllä, stressaamiseni vaikutukset sikiöön huolestuttavat minua. Olin alkanut mennä huolineni ylikierroksille. Joten itkin päivän purkien patoutunutta ahdistustani, ja mietin sitten asioita uudelleen ja rauhallisemmin - hyvällä tavalla alistuen tilanteen realiteetteihin - tein päätöksiä päästäkseni epävarmojen asioiden viidakosta, ja totesin ettei tämä nyt toivotonta kuitenkaan ole ja etten voi nyt leikkiä supermiestä - eikä tarvitse, koska minun ei tarvitse pärjätä yksin.

Apina {3

Ja sitten tämä raskauden hehkutus muutenkin. "Ihaninta aikaa elämässä" - ja paskat on. Pahoinvointia, turvotusta, finnejä, päänsärkyä, unettomuutta, väsymystä, rahareikiä, huolia, stressiä, ahdistusta - ja lopuksi hengenvaarallinen luultavasti käsittämättömän kivulias synnytys kaikkine tavanomaisine komplikaatioineen (kuten repeämät ym. hauska). Ei tämä nyt mitään herkkua ole.

Vaikka olenhan (myös) onnellinen, todella onnellinen. Vatsassa odottaa maailmaan pääsyä tuo pikkuinen tyyppi, joka on ihan silkasta rakkaudesta aikaansa saanut. Mietin, minkä näköinen siitä mahtaa tulla, kuinka Apinan ja Peikon piirteet mahtavatkaan yhdistyä? Ja Apina silittelee hymyssä suin mahaani ja koittaa korva sitä vasten kuunnella, josko sieltä kuuluisi jotain jännää.

Niinä hetkinä mikään maailmassa ei ole huonosti.

***