Odotus on mennyt aika tasaiseksi taaperrukseksi. Viikot kuluvat nykyään yllättävän nopsaan. On mahdoton unohtaa, että vatsassa on jotain/joku. Ensin tuntui kuin olisi kivi mahassa. Nyt se pullottaa, on "ahdas" olo ja, no - sen vain tuntee - ja vatsa tuntuu "piukeammalta" päällepäinkin. Ja se on tiellä! Ensin alkoi tuntua hankalalta sitoa kengännauhoja, nyt se ottaa vastaan halatessa tai kurkottaessa jotain esim. keittiöntason yli. Huhhuh, ja ollaan vasta puolessavälissä... Mutta en esim. suoralta käsin enää välttämäti muista millä viikolla ollaan menossa. Toukan kehityksessäkään ei tapahdu niin ihmeellisiä asioita, että sitä tulisi kovin tarkkaan sitten seurattua - lähinnä kokoa tulee nyt tasaisesti lisää.
Hmmm... Vatsassa tuntui juuri jotain joka saattoi olla tomera tuuppaisu - tai sitten fajitakset vain möyrivät suolessa eteenpäin. Siinä yksi "virstanpylväs", mikä tässä nyt vähän odotuttaa -koska alan (varmuudella) tuntemaan sikiön liikkeet? Vaikka toisaalta minua ei haittaa, jos alan tuntemaan liikkeet myöhemminkin, niin toisaalta olisi kiva taas saada joku varmistus, että siellä ihan oikeasti on joku - ja että sillä on kaikki kunnossa. Molempien ultrien jälkeen on ehkä pari päivää asia - olento - tuntunut ihan todelliselta, mutta aina sen jälkeen koko ajatus alkaa taas tuntua jotenkin surrealistiselta. Eräänä päivänä ystäväni jutteli jotain, että "sitten kun te saatte sen vauvan..." - ja olin hetken ajan vilpittömän hämmästynyt "mikä ihmeen vauva?" "mistä meille nyt joku vauva vaan ilmestyisi?!" Ymmärrän olevani raskaana, ymmärrän projektin kulun synnytykseen saakka - mutta en ole tainnut ihan tajuta, ettei "projekti" jää siihen. En enää palaa ns. vanhaan elämääni.
Tunteeni "itsestä" on muutoksessa. En enää ole oman elämäni tärkein asia. Ymmärrän, etten enää ole vastuussa ennenkaikkea vain itsestäni, itselleni. Tämä on oikeastaan ihan ok. Hyväksyn sen, että olen matkalla prosessissa, jossa luovun suuresta osasta omaa itsenäisyyttäni. Näen asioissa, joita olen käynyt läpi viime vuosina suurta tarkoituksenmukaisuutta suhteessa näihin teemoihin. Uskon, että tuon pienen otuksen täytyy olla tämän arvoista.
Mutta tässä on todella ikävä kääntöpuoli, jota EN lainkaan ollut odottanut. Nämä asiat ovat mielestäni asioita, jotka ennenkaikkea koskevat minua ja tuota olentoa joka on vielä vasta olemassa pienessä sisäuniversumissaan (- joka olen minä). EN osannut odottaa ihmisiltä suhtautumista; jossa minä lakkaan olemasta todellinen, itsellinen, itsenäinen olento; jossa muutun merkityksettömäksi minään muuna paitsi tuon pienen olennon kasvualustana ja suoja-astiana. Minä en aio luopua oikeudestani olla huomioitava todellinen ihminen peikkolapseni takia. Tahtoisin olettaa, ettei ihmisarvo ole sillä tavoin rajallinen substanssi. Minä aion antaa itsestäni paljon tuolle tyypille, mutta en aio luopua itsestäni.
Osa blogiinkirjoitustaukoa johtuukin siitä, että ilmassa on ollut niin paljon negatiivista. Muutamana päivänä ei olisi ollut muuta kirjoitettavaa kuin, että "ihan paskaa, kaikki on ihan huonosti" - mikä muuten jopa on perusteltua!
Elämä raskauden ympärillä ei todellakaan ole ruusuilla tanssimista. Ja raskaus sinänsä ikävä kyllä on myös osaltaan ongelmien aiheuttaja (En silti sitä kadu. Ajoitus vain on hyvin hankala. En sano epäsopiva, koska uskon, että asiat yleensä menee siten kuin niiden pitääkin ...loppujen lopuksi.) Vaikka Pikku-Peikko ja Apina sinänsä tekevät minusta onnellisemman kuin ikinä elämäni aikana, suunnilleen kaikki muu on erittäin huonosti, jopa toivottoman huonosti (tai siltä ainakin tuntuu/tuntui). Siinä ei ole edes paljon liioittelua. Ei ole kyse siitä, että vähän on paha mieli kun meni kuppi rikki ja sokeri loppui kesken leipomisen.
Pahinta tässä silti ehkä on/oli ihmisten suhtautuminen. Koin tämän suoraan sanoen syvällisesti järkyttävänä.
En saisi olla ahdistunut tai purkaa tuntojani asioista jotka huolta aiheuttavat tai valittaa. "Sullahan on mies ja vauva tulossa!" Sulla on asiat hyvin, ei mitään syytä valittaa - piste. Oi kyllä, kodittomana, rahattomana ja koulusta uloslentäneenä tarjoankin hyvän elämän lapselleni. Raskaana oleva ihminen häviää toiseen ulottuvuuteen leijumaan kuin huumattuna, ja tavallisen maailman realiteetit eivät enää päde - juu, kyllä vaan. Eikä ylistressaantunutta lapsensa tulevaisuudesta huolestunutta ihmistä muuten yhtään auta, että sitten vielä syyllistetään ahdistumisesta, kun sitten sikiö kärsii kasvualustansa kehnosta tilasta.
Vaikka murheet olisivatkin liioiteltuja, ei ihmisen tunteita saisi väheksyä tai varsinkaan peräti suoraan kieltää.
Sanottakoon, että siinä vaiheessa kun aloin kärsiä ahdistuksen aiheuttamasta suoranaisesta unettomuudesta, totesin että nyt on vain pakko relata - heti - koska kyllä, stressaamiseni vaikutukset sikiöön huolestuttavat minua. Olin alkanut mennä huolineni ylikierroksille. Joten itkin päivän purkien patoutunutta ahdistustani, ja mietin sitten asioita uudelleen ja rauhallisemmin - hyvällä tavalla alistuen tilanteen realiteetteihin - tein päätöksiä päästäkseni epävarmojen asioiden viidakosta, ja totesin ettei tämä nyt toivotonta kuitenkaan ole ja etten voi nyt leikkiä supermiestä - eikä tarvitse, koska minun ei tarvitse pärjätä yksin.
Apina {3
Ja sitten tämä raskauden hehkutus muutenkin. "Ihaninta aikaa elämässä" - ja paskat on. Pahoinvointia, turvotusta, finnejä, päänsärkyä, unettomuutta, väsymystä, rahareikiä, huolia, stressiä, ahdistusta - ja lopuksi hengenvaarallinen luultavasti käsittämättömän kivulias synnytys kaikkine tavanomaisine komplikaatioineen (kuten repeämät ym. hauska). Ei tämä nyt mitään herkkua ole.
Vaikka olenhan (myös) onnellinen, todella onnellinen. Vatsassa odottaa maailmaan pääsyä tuo pikkuinen tyyppi, joka on ihan silkasta rakkaudesta aikaansa saanut. Mietin, minkä näköinen siitä mahtaa tulla, kuinka Apinan ja Peikon piirteet mahtavatkaan yhdistyä? Ja Apina silittelee hymyssä suin mahaani ja koittaa korva sitä vasten kuunnella, josko sieltä kuuluisi jotain jännää.
Niinä hetkinä mikään maailmassa ei ole huonosti.
***
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti