Laskettu aika Rv 40+0

Tänään on tuo maaginen päivämäärä, johon olen laskenut päiviä viimeiset n. 8 kuukautta, kun siniset viivat ilmestyivät pieneen testitikkuun ja 1,5 viikkoa myöhemmin näimme pienen pienen peikonalun sydämen lyönnit monitorilla.

"Mönninkäisen" oletettava paino tällä hetkellä on jotain 3,5 ja 3,9 kilon väliltä ...Toivon ettei yli 4 kilon mentäisi... tuollainen 3,5 olisi ollut ihan riittävästi <:)

Kuvassa Apinan tassu ja Pikkupeikon tumppu.

Viikko sitten neuvolassa todettiin, että toukka on laskeutunut aivan poistumisvalmiuteen. Neuvolantäti epäili, ettei ehkä mene laskettuun aikaan asti... No, täälläpä nyt ollaan! Hän myös jälleen kerran äimisteli vatsani hyökkäävää suuntautumista tasan suoraan eteenpäin. Verenpaine on noussut nyt lähtötasosta aika huikeasti, mutta muita raskausmyrkytyksen oireita ei ole, joten asiaa on pitänyt vain seurailla... Juuri muu ei ole vaivannut kuin öiset kivut, unenpuute ja viipyilevä flunssanpoikanen. Liikkuminen on uskomattoman helppoa ottaen viikot huomioon ja jopa liitoskivut ovat helpottuneet. Paitsi että on uskomaton kirous, että mikään tavara ei tunnu pysyvän käsissäni, vaan tiputan 30 esinettä lattialle päivittäin - kas kun asioiden nostaminen lattialta ei todellakaan ole yksinkertainen tai mukava projekti. Kuvittelin, että olotilan hankaluus pahenisi tasaisesti raskauden edetessä, mutta näemmä heilahtelu suuntaan ja toiseen onkin aika huomattavaa - tietysti asioihin myös paljolti tottuu. Yksi höpsöhkö oire vielä on ilmestynyt - napani on niin venytyksessä, että siinä on viikon päivät ollut mustelma <:D

Flunssan ajoitus vaikutti varsin huonolta, kipeänä tai puolikuntoisena synnyttäminen ei kuulosta järin kivalta. Onneksi olen popsinut vitamiineja ja ehkäpä yritykseni nujertaa orastavaa tautia myös levolla on tehonnut. Tuntuu, että tauti on menossa pois iskemättä ihan hirveällä volyymillä päälle. Yskiminen muuten on pirun ilkeän tuntuista piukean mahan kanssa :P

Liekö sitten flunssan syytä vai lähestyvä synnytyskö vetää minut veteläksi - väsyttää hirmuisesti ...Voipa se toki olla ihan vain syksykin. Ruokahuolto on alkanut kasvavissa määrin menemään einesruokalinjalle - en oikein edes jaksa ajatella mitä kaupasta tarvitsisi tai mitä ruokaa tekisi. Onneksi Apina-rakas ruokkii {3

Ja onneksi nyt viime päivät olen taas saanut nukuttua paremmin yöunia ja päikkärit maittavat! Nukkumisen jakaminen kahteen pätkään tuntuu sopivan minulle varsin mainiosti! Aamuyöstä aamuun 3-5 tunnin "yöunet" ja 2-3 tunnin päikkärit puolen päivän jälkeen.

Kiitos ihanien ystävien ja muiden läheisten talonsiivousprojekti on vihdoin poissa harteilta stressaamasta. Viimeiset pari viikkoa olen enimmäkseen tosiaan ehtinyt oikeasti lepäilemään ja ottamaan rauhallisesti.

Koti on nyt Pikku-Peikolle valmis!

Tietysti hommaa riittää (talokin on niin iso), mutta tärkeimmät asiat ovat kunnossa ja "elintila raivattu" - suorastaan outoa, ettei aamu alakaan enää jokapäiväisellä "pitäisi tehdä sitä ja tätä..."-rutiinilla.

Ovesta ei tosiaan näemmä voi enää poistua ilman, että saan mahastani kommentteja sekä onnentoivotuksia tulevaan koitokseen. Mutta ihan mukavaahan se :)

Olin viikonloppuna häissä, joissa ammuttiin tykillä. Jäin sisätiloihin, ettei pikkuotus säikkyisi, mutta säpsähtihän se ja sai hikan <:D

Viime aikoina otus on hikkaillut paljon harvemmin, mutta välillä se "hengittelee" vatsassani.

Tänään on ollut varsin mönginnäntäyteinen päivä, mutta muuten peikonpoika taitaa enimmäkseen viettää aikansa unten mailla tai muuten vaan ahtaassa pesässään vähän liikkuen. Välillä havahdun pelkäämään, että onko se lainkaan liikkunut koko päivänä, mutta kyllähän siellä jotain pientä liikettä aina on kun jää "kuulolle" - liikkeitä ei vain rekisteröi kun on niihin niin tottunut ja liikkeet ovat pienentyneet.

Yritän koko ajan tunnustella jotain, mikä enteilisi synnytyksen alkamista. Mutta pikemminkin sen sortin oireet tosiaan ovat tyystin hävinneet! Harjoitussupistuksetkin ovat hyvin harvassa nyt, vaikka vielä kuukausi takaperin en välillä päässyt kotoa lainkaan liikkeelle niiden ärhäkkyyden takia! Maanantaina tuli kiire neuvolakäynnille ja porhalsin paikalle sellaista kävelyvauhtia, johon en ole kyennyt kesäkuun jälkeen!

Mutta voisikohan jotain päätellä väsymyksestä tai lievästä ruokahaluttomuudesta? Se ainakin on varmaa, että pikku otus on hyvin alhaalla jo. Istuminen on epämukavaa, siinä missä kumartelu on helpottunut. Otus on selvästi hyvin alhaalla vatsassani ja suorastaan painaa nivusia/häpyliitoksia/(tai mitä tuo alue nyt lienee) - liikkeet ja potkut eivät yllä läheskään kylkiluiden tasalle enää.

Nyt oltaisiin valmiita tuomaan Peikko kotiin. Apinakin on jo malttamaton ja huutelee vatsan läpi "tule jo ulos sieltä!"

Synnytys - se kyllä pelottaa.

Miten tuon valtavan otuksen on muka tarkoitus mahtua ulos minusta?!

Epäilen tulleeni ankarasti huijatuksi. Mahtavatkohan kätilöt tehdä lapsia, kun ovat tietoisia koko tuon projektin kammottavista yksityiskohdista? Nielaisin hiukan järkyttyneenä, kun neuvolassa sain kuulla, että tulen vuotamaan verta todennäköisesti 6-8 viikkoa synnytyksen jälkeen - karmivaa! Eipä parane kohtu ja kaikki muu ihan hetkessä ...Jos oikeastaan koskaan, eihän keho ja paikat enää entiselleen palaudu. No, sehän on vain "luonnollista" - eikö niin..? <:/

Olin vakaasti päättänyt hankkia käyttööni synnytysaltaan, mutta lopulta päädyin siihen, että ilmankin pärjännen - ja Kätilöopistolla on ihan hyvä mahdollisuus altaaseen päästä, jollei vain ole kaikki varattuna (kai niitä oli muutama). Rahaahan se olisi maksanut eikä voi tietää miten synnytys etenee ja pääsisinkö ikinä allasta käyttämään - kaikki riippuu niin monesta asiasta, jota ei voi ennalta tietää - enkä ensisynnyttäjänä saisi kuitenkaan myöskään synnyttää veteen, ainoastaan käyttää sitä kivunlievitykseen. Se vain, että tiedän veden erinomaiseksi kivunlievittäjäksi itselläni. Täytyy kai koittaa, josko melkoisen surkeasta istuma-ammeestamme olisi mitään iloa, niin kauan kuin olemme vielä kotona synnytyksen käynnistyessä.

Olen kysellyt äidiltäni hänen synnytyksistään, koska usein nämä asiat "periytyvät" - toistaiseksi vain raskautemme ovat sujuneet aika erilailla. Äidilläni ei juuri kipuja ollut ja itselleni jo harjoitussupistukset ovat olleet hyvinkin kivuliaita. Fyysisesti olemme monella tapaa hyvin samanlaisia, mutta toisaalta monella tapaa myös hyvin erilaisia. Joten saa nähdä! Toivottavasti perin edes jotain äitini helpoiksi mainostamista synnytyksistä!

Varmaan monta asiaa on unohtunut käsitellä ja hirveästi toisaalta lienen toistanut joitain asioita. Nyt ei enää todellakaan tiedä jääkö tämä viimeiseksi kirjoituksekseni ennen kuin suuri elämänmuutos viimein realisoituu. Siltikin tämä saa nyt riittää, sillä tämä äiskä painuu nyt hankkimaan sitä tärkeää lepoa tulevaa koitosta varten :)

P.S. En vieläkään ole tajunnut, mitä on tapahtumassa. Tännekö on tulossa joku uusi tyyppi, aivan uusi persoona - vauva? Ei sitä voi ymmärtää. Kuulemma sitten tajuaa, kun sen saa syliinsä - tai sitten ei vielä vuotta myöhemminkään täysin tajua, että "siinä se nyt on!" <:D

Wish me luck - mikäli ei enää odotuksen merkeissä ehdi postauksia tulla :)

* * *

Tyyntä myrskyn edellä? Rv 38+5

No olisikin... Nyt voisi olla kova juttu levätä. Sitähän nuo ohjeistaa, että levätä pitäisi nyt kun vielä pystyy. Vaan kun ei pysty. Onneksi kotikaaoksen pahimmat kohdat ovat selvinneet. Pyörremyrsky ex-kämppisten muodossa kävi talon läpi ja ero on huomattava - omakin tasainen "raataminen" alkaa ehkä pikkuhiljaa oikeasti näkyä. Nyt on paikat vauvan tavaroille, hoitopaikka on melko pientä organisointia ja siivousta vaille valmiudessa, pyykkiäkin mahtuu pesemään (vaikka pyykkisysteemi vaatiikin myös vielä työtä) ja vaunut ovat löytäneet eteiseen (niin hyvään paikkaan kuin vain mahdollista - meillä on todella epäkäytännöllinen eteinen). Huojennus.

Pariksi illaksi sentään sain hiljentyä neuloakseni ihanaisesta bambulangasta pikkuruiset tumput. Kiitos Pihlaja, lankakauppa-vinkistä! Ja kiitokset vanhemmilleni, jotka kuskasivat sinne ja muille ostoksille! Olisipa ihanaa, kun voisi loppuajan käyttää telkkaria töllötellen ja neuloen Pikkupeikolle.

Päässä ja sydämessä myllertää myrsky liiankin kanssa.

Massussa sen sijaan on varsin tyyntä. Hyvin viihtyy peikkolapsi.

Kuva kaverini polttareista, joissa esiinnyin biologisen pommin roolissa ;D

Vointi:

Henkinen puoli aika retuperällä. Kaaos, epävalmius vauvan tuloon ja näiden kanssa yksinjäämisen tunne ovat stressanneet ja vieneet aika ajoin niin ruokahalun kuin yöunetkin. Koko raskaus on ollut yhtä stressaamista kaikenlaisesta ikävästä. Alkuraskaus meni mm. asunnonmetsästyksessä ja loppuraskaus on ollut mm. kaaos-stressiä, diabeteshuolta ja myös ajoittaista parisuhdevaikeilua.

Neuvolassa ovat kiinnittäneet huomiota jaksamiseeni, mikä tietenkin on positiivista; mutta heidän huomionsa on sikäli hakoteillä, että itse vauva on tasan ainoa asia, joka on koko ajan tuntunut hyvältä ja positiiviselta asialta.

Kävin psykiatrisen terveydenhoitajan kanssa läpi erään todella turhauttavan session; jossa lähinnä lässytettiin siitä; että onko minulla jotain antipatioita lasta kohtaan tai koenko kamalina kehoni reaktiot, muutokset tai vauvan liikkeet vatsassani jne... Lisäksi täti meinasi kaikenaikaa torkahtaa kesken tapaamisemme.

Ahdistuminen toki liittyy vauvan tuloon, koska juuri sen takia olisi tärkeää saada kotiasiat sun muut kuntoon, mutta ei se vauvan syy ole. Vauva on hyvä asia - kaikki asiat vauvan ympärillä vain ovat hunningolla. Ja juuri sen takia ne stressaavat niin, koska "uhkaavat" sitä yhtä hyvää ja tärkeintä asiaa.

Hormonitko lie tehneet tehtävänsä, mutta tämä olento sisälläni on ehdottomasti tärkeintä elämässäni. Piste.

Onneksi(?) muuten hormonit eivät sentään täysin ole minua muuttaneet. Ehkä vauvat herättävät minussa nykyään positiivisempia reaktioita kuin ennen - mutta edelleenkin vain koiranpennut saavat minut sulaksi vahaksi! ;D

Ruokavalio on livennyt aivan liian pahasti <:( Joka päivä aion seuraavana päivänä palata ruotuun... En tiedä uskallanko edes mitata sokeriarvojani... <:(

Liitoskivut - niistä ei olekaan tainnut olla puhetta - ne ovat melkoisen riipaisevia. Lantiossa siis lähtevät rusto- ja nivelliitokset löystymään, ja se on melkoisen kivuliasta. Mutta se on myös erittäin hyödyllistä sitten, kun sen otuksen on mahduttava lantioluiden välistä ulos. Liitokset siis joustavat sitten. Viimeisenä kahtena viikkona jalkani ovat turvonneet karmiviksi möykyiksi - on hyvin vaikea löytää kaapista kenkiä jotka mahtuisivat päälle. Turvotukseenkin on muistaakseni jopa kaksi käytännön syytä. Myös sileät lihaskudokset löystyvät synnytyksen helpottamiseksi - ja ilmeisesti tämä vaikuttaa laskimoitten toimintaan. Ja elimistöön kerääntyy nestettä - tämä on luonnon oma keino suojata äitiä neste- ja verenhukalta! Nerokas vaikkakin epämukava järjestelmä.

Jo ennestään rikkonainen selkäni on kestänyt yllättävän hyvin raskauden ajan, vaikka iskiaskipu onkin ollut säännöllinen kiusankappale. Tässä vaiheessa selkä alkaa olla pahimman rasituksen alainen, kun mahan ahtaus pakottaa selän jatkuvalle kaarelle, eikä sitä oikein pysty lepuuttamaan tai venyttämään ("yllättäen") eteenpäin.

Harmittaa, että alkuraskauden liikuntaharrastukseni tyssäsi kuin seinään, enkä ikinä päässyt takaisin kärryille :( Toivottavasti kuntoa riittää tulevaan koetukseen. Juuri nyt enteilee kipeä kurkku huonoa... <:/

Mutta ainakin pystyn taas käymään esim. kaupassa ja muualla - tai pystyisin jos vain jaksaisin ja viitsisin...<;D Ja siis pitäähän nyt tosiaan jo ihan oikeasti levätä, vaikka tavallaan jaksaisikin. Nyt pitäisi osata säästellä, eikä puskea äärirajojaan. Mutta tosiaan tällainen rasitus ei tällä hetkellä aiheuta pahempia supistuksia - kuten sanottua tyyntä myrskyn edellä? Kuvittelin, että raskauden vaivat/vaivalloisuus pahenisi tasaisesti, mutta nyt on tosiaan taas tavallaan mukavampi olla kuin joitain viikkoja sitten, jolloin vähäinenkin liikunta laukaisi invalidisoivat krampit vatsaan. Tekisi kyllä kovasti mieli käydä vielä vesijuoksemassa, mutta en tiedä liekö se viisasta... Entä jos ottaisin tosi kevyesti..?

Kömpelyys kyllä kasvaa ihan suoraviivaisesti, ja maha on ahdas voi niin ahdas...

Pahinta on nukkuminen - tai oikeammin nukkumisen puute. Jalkeilla ja päivisin maha ei minua paljoa vaivaa ja olen häkellyttävän tottunut siihen (en tajua sen olevan VALTAVA, vaan tuntuu että "vähän pömpöttää" <:D ). Mutta nukkuminen on joinain öinä jatkuvaa kivun seasta torkkumista. Ei tällaisia kipuja tosiaan "pitäisi" olla, mutta asianomaiset terveysammattilaiset ovat tyytyneet kohauttamaan olkiaan. Yritän kuitenkin jaksaa. Varmaankin synnytys voitaisiin myös käynnistää etukäteen, mutta mieluummin odottelisin. Onneksi pystyn päivällä yleensä nukkumaan "korjaavat" päiväunet. Jostain syystä päivällä nukkuessa ei myöskään ole samoja kipuja - älytöntä. Ehkä olen sitten yöllä supistusherkempi ...vaikka kivut tosin eivät ole kuin osan aikaa supistuksista johtuvia. Nyt myös selkäni on alkanut jomottaa maatessa, joten oikein mikään asento ei ole hyvä. Onneksi välissä on ollut muutamia parempia öitä - toivottavasti niitä vielä tulee. Nukkumattomuus on rankkaa - sen tietänevät ainakin kaikki unettomuudesta kärsineet. Senkin takia pitää yrittää levätä - torkkuminen auttaa, lepo auttaa.

Ja vielä yksi vointiin ja fysiikkaan liittyvä uutinen: Napa sitten pullahti kuin pullahtikin kokonaan ulospäin kuin nappi vainen! :) Ihan uskomattoman hassu koko napa.

(...Toivottavasti maha ja napa eivät näytä aivan karmeilta sitten kun tuo "ilmapallo" tyhjenee...)

(tässä kohtaa suunnilleen muuten oli parin päivän väli, jonka jälkeen jatkoin keskeneräistä kirjoitustani)

En pariin päivään puhunut kenenkään kanssa paljoakaan ja tuntui, että Peikko kaipasi juttelun ääniä (jotenkin tulkitsin sen levottomuuden niin). Niinpä juttelin sitten sille.

Tänään on liikehdintä ollut varsin rauhallista, kuin se olisi enimmäkseen nukkunut koko päivän. Keksin jo huolestua siitäkin sekä siitä, ettei se ole enää hikannut 3 kertaa päivässä! Toisaalta, olen niin tottunut liikkeisiin ja hikkaankin, että ne saattavat mennä minulta ohi huomaamatta ja ajattelematta asiaa. Uskomatonta kyllä onnistun myös edelleenkin välillä mikrosekunneiksi unohtamaan, että mahassani on joku tyyppi - saatan vain ihmetellä mielessäni, että "kylläpä suolessa möyrii oudosti" ja sitten tajuta, että Peikkohan se siellä kääntyilee. Edelleenkin on lähes mahdotonta tajuta, että muutaman viikon päästä sylissä voisi olla joku pieni ihmis-peikko-olento - mitä ihmettä?!

Viime viikolla neuvolassa täti kertoi, että Peikon pää on kiinnittynyt, ja että yliaikaiseksi tuskin menee.

Ah - niinpä! 9 päivää laskettuun aikaan... Se on vähän. Rv 39. 38+5. Hurjaa. Nyt aletaan olla täällä.

Nyt kun pahimmalta kaaokselta kotona alkaa vihdoin selkäranka katketa (toivon mukaan), alkaa jo ehkä tuntua siltä, että voisi tosiaan jo vähän keskittyä lepäämiseenkin - se varmasti olisi tarpeen. Toivottavasti vielä ehdin levätä ja silti saada kodin vielä vähän parempaan rotiin. Olen parina iltana ihan ajatuksen kanssa asettunut telkkarin ääreen vain neulomaan ja töllöttämään, vaikka olenkin sen lisäksi puuhastellut kaikkea pientä siellä täällä ...Vielähän tätä hommaa riittäisi. Pitäisi saada "pystyvämmät kädet" ainakin tiettyihin hommiin - olen vain huono pyytämään, "nalkuttamaan" ja vaatimaan asioita - olisi kivempi jos mainitut "pystyvämmät" osaisivat, viitsisivät ja tahtoisivat oma-aloitteisesti auttaa (talossa kuitenkin asuu lisäkseni kaksi aikuista miestä). Kyllä tässä pyykkiä jaksaa pestä, vaikkei selkä oikein siitäkään tykkää, mutta mm. mattojen tamppaus tai kierrätysroskan raahaus kierrätyspisteeseen EIVÄT kyllä enää kuulu repertuaariini... :P Pitäisi oikeasti ryhtyä kunnon matruunaksi ja pistää "poikamiehille" kunnon jöötä, niin voisi paikat jopa pysyä siisteinä (pitäisi tosin pistää myös itseni ruotuun <;D ).

Koska jäljellä oleva aika tosiaan alkaa vääjäämättä käydä vähiin (eikä voi tietää kuinka vähiin!) on ehkä kiireen tuntu - että "tulisi jo!" - jäädä taka-alalle ...Pikemminkin toivon, että "älä vielä pariin päivään tule, että äiskä saa kodinhoitohuoneen järjestettyä". Vaikka (kuten Apina taitaa sanoa) ei elämä tule valmiiksi. Toisaalta tämä nukkumattomuus varmasti syö koko ajan enemmän voimia... Mutta sepä ei taida hetkeen helpottaa synnytyksen jälkeenkään - tosin ehkä heräilen mieluummin itkuun ja syöttöihin kuin kipuihin.

Kunpa ehtisi saada järjestystä taloon ja siivottua, kunpa ehtisi levätä, kunpa ei flunssa iskisi kipeästä kurkusta huolimatta, kunpa ei pelottaisi kauheasti sitten kun synnytys vääjäämättä alkaa...

Ja pitäisi muuten vihdoin muistaa priorisoida sairaalakeikkaa varten pakkaaminen!

Punainen lanka taitaa nyt jäädä puuttumaan ihan tyystin tästä tekstistä, mutta menköön. Ei jaksa nyt vääntää tämän enempää ;) Hmm... kirjoituksista kyllä huomaa, että kotikaaos on koko ajan päällimmäisenä mielessä... Toivottavasti saisi sen jo taka-alalle myös näiden kirjoitusten mielenkiinnonkin takia! :P

Ennakoivia synnytysmietintöjä sitten myöhemmin - jos vielä ehdin kirjoittamaan ennakolta! ;)

***

Tissit, maha ja perse Rv 37+3

Viikko 38, Peikko olisi valmis syntymään ...kunhan se tai kehoni myös tajuaisi sen. Olemme siis "täysiaikaisia" ja laskettuun aikaan 2,5 viikkoa. Maksimissaan siis noin 4,5 viikkoa(?) Päivillä 35+6 olin synnytystapa-arviossa ja pikkuinen paitsi arvioitiin hyvävointiseksi myös aikalailla täsmälleen keskiarvon mukaan normaalikokoiseksi - arvio ultrauksen perusteella silloin siis 2,7 kg. Nyt tyyppi lienee hieman yli 3-kiloinen. Pikku tyyppi on asettunut oikeaoppisesti lähtökuoppiin - ja verensokerit sekä alatiesynnytys saivat vihreää valoa :)

Minä ja mahani olemme tässä vaiheessa tarpeeksi komeita keräämään jo tuntemattomiltakin huomiota ja kommentteja. Ihmiset kyselevät laskettua aikaa ja ihailevat mahaani. Saattaisi se kai ärsyttääkin, jos liikkuisin ihmisten ilmoilla päivittäin, mutta nyt se on ollut ihan hauskaa. Ei maha tunnu isolta - mutta peilistä tajuan koon!

Kaikki on tietysti kesken - edelleen - ja sikäli lisäaika olisi tarpeenkin, että ehtii hoitaa asiat kuntoon. Vauvan vaatteet ja lakanat on pesty ja tärkeimmät tarvikkeet hankittu. Listalla olisi vain kuivaliinat, villalankaa... sitteri saattaisi osoittautua perin hyödylliseksi - ja tuttavan lupailema kantoreppu olisi kiva myös saada haettua. Apteekin avulias täti oli myös vakuuttunut, että tarvitsen puolen tusinaa tuotetta heidän hyllyistään aivan ehdottomasti. Ehkä kuitenkin pistän apinan asialle, jos näitä tosiaan tarvitsee ...Nenänniistäjä lieneisi kyllä hyvä, mutta senkin ehtii kyllä. Villalangat ja kuivaliinat olisi hyvä saada jo aiemmin. Kaksi paria vääränkokoisia imetysliivejä ostin eilen paniikkiostoksena - ja nyt ketuttaa, koska alusvaatteilla ei ole palautusoikeutta...

Mutta ennenkaikkea ongelma on kaaos kotona. Vauvanvaatteet on kyllä pesty ja lajiteltu ja viikattu pinoihin - mutta niiden säilytyspaikka on tällä hetkellä olohuoneen sohva. Muut välineet ovat siellä täällä. Vauvansänky on paketissaan kokoamattomana, eikä vauvanhoitotilasta tai otuksen omien tarvikkeiden säilytyspaikasta ole hajuakaan. Lattioilla pyörii runsaasti rojua, joihin kompuroida (ihme etten ole jo näin raskaana ja kömpelönä itseäni telonut) - ja pölyallergiani reagoi siisteystasoon mm. lievällä nenäverenvuodolla (imurointi roinan keskellä ei varsinaisesti onnistu).

Näistä asioista stressaaminen on osaltaan syönyt yöuniani. Usein tuntuu, ettei tässä talossa ole sijaa sen kummemmin minulle kuin pienelle tulokkaallekaan (ja talo sentään on iso). Ja tuntuu, että muutoinkin kylmään ja karuun maailmaan saapuva ansaitsisi paremman vastaanoton...

Unettomuutta aiheuttavat ikävä kyllä myös öiset kivut - yöunet tuppaavat jäämään 3-5 tuntiin. Se, pelko ison vauvan synnytyksestä ja yleinen malttamattomuus tavata Pikkupeikko viimein itseni ulkopuolelta käsin lienevät suurimmat syyt toivoa synnytyksen pikaista alkamista! Odotus on nimensä veroinen prosessi - nyt ollaan viimein loppumetreillä.

Tosin eipä siitä nukkumisesta ehkä tule mitään tietenkään Peikkolapsen synnyttyäkään, mutta ainakaan se ei johdu sitten enää kivuista (toivon mukaan). Toivottavasti otus tulee äitiinsä, enoonsa ja serkkuihinsa ja nukkuu hyvin yöt jo ihan pikkuisesta - olen aivan tarpeeksi huonosti nukkunut koko raskausajan ja nämä viimeiset viikot alkavat todella syödä.

Liekö syynä yöllisiin kipuihin ja harjoitussupistustenkin kivuliaisuuteen sitten endometrioosi (harjoitussupistusten ei kuuluisi tehdä kipeää) - olen asiaa kysellyt neljältä eri terveydenhuollon ammattilaiselta ja saanut vastaukseksi joko tyhjää tai "ehkä se on normaalia". Endometrioosikin oli oma ehdotukseni syyksi. Pettymykseni terveydenhuollon tasoon on jatkuvaa. Ehkä-diagnoosit ovat yksi halveksuttavimpia välinpitämättömyyden muotoja terveydenhuollossa. Viime ajoilta myös: Neuvolantäti ei mitannut hemoglobiiniani, koska ei jaksanut hakea tarvikkeita viereisestä huoneesta - hemoglobiiniani, jonka hän tiesi voivan yhtä hyvin olla tällä hetkellä liian korkea kuin liian matala. Sama täti epäili munuaisessani olevan jotain häikkää(!), muttei kuitenkaan katsonut tarpeelliseksi minkäänlaisia jatkotutkimuksia. Ihan oikeasti... En itsekään usko, että munuaisissani mitään vikaa on tai että esim. hemoglobiini olisi pahasti pielessä; normaalista poikkeavat supistukseni ja kipuni todennäköisesti johtuvat endometrioosista - mutta entäpä jos eivät?? Jo omassa terveyshistoriassanikin on kertaalleen mennyt pahasti pieleen tutkimatta hutkitulla diagnoosilla "ihan normaalia se varmaan on, ei jaksa tutkia" (eihän se ollutkaan kuin vain 1,5 litran maitotölkin kokoinen kasvain ...Ja myöhemmin lääkäri vielä syyllisti minua siitä, etten ollut käynyt lääkärissä tutkimuksissa ...ööh?).

Enemmän kuin huolissani olen vain vittuuntunut (pardon my french).

Tekstin luonteesta huomannee, että otan jo ennakkoa synnytyksenjälkeiseen masennukseen... :/ (Tuoreet 3 tunnin kehnot yöunet vaikuttavat juuri nyt suuresti myös - tällä kertaa taas kivuista johtuen)

Ahdistuneisuus vie minulta aina yöunet ja unettomuus puolestaan aiheuttaa masennusta - ikävä noidankehä.

Kunpa asiat kotona saisi sujumaan jouhevammin ja rahahuolet helpottaisivat, niin olisi helpompi rentoutua. Ajoittain päällä painaa vain synkkä epätoivo - lopun aikaa jaksan uskoa, että "kyllä tämä tästä".

Tarpeeksi olisi kyllä saada keskittyä hermoilemaan synnytystä ja tulevaa elämänmyllerrystä, jonka tuo pikku pyörremyrsky tuo muassaan. Suurempiakin murheita on - kuten se, että entä jos kaikki ei menekään hyvin (toisin kuin kaikki minulle toitottavat)? Onneksi edes muutama ihminen ymmärtää, miten raskasta tämä kaikki voi olla.

Tunnelmat ovat siis ristiriitaiset - olen ahdistunut, mutta onnellinen!

Öisin en saa unta kivuilta; päivisin supistusherkkyys, liitoskivut ja herkästi väsähtäminen pitävät minut kokolailla neljän seinän sisällä; olen todella kömpelö enkä todellakaan taivu enää nostelemaan asioita esim. lattialta, sitomaan kengännauhoja (en ainakaan helpolla) tai hääräämään mitään kovin raskasta ...Noh... useimmat asiat ovat melko raskaita - kuten vaikka nojatuolista nouseminen. Kyljen kääntäminen sängyssä on paitsi kivulias myös työläs projekti. Maha on kireä ja pingottunut kuin rummunkalvo jo varsin suuresta sisällöstään. Mieliala laahaa ajoittain aivan liian matalalta.

Siltikin koen, että olen fyysisesti melko mukavasti mahani kanssa. Samoin tuntuu Peikko viihtyvän oloissaan. Jotenkin viihdyn Pikkupeikon kanssa näin. Ja mietin malttamattomuudestani huolimatta sitäkin, että pitäisi ehkä (yrittää) nauttia vielä näistä "vapauden" rippeistään nyt kun vielä voi... Vaikka yöllä yöunet jäävät, pystyn useinmiten nukkumaan päikkärit. Pystyn ajoittamaan aikatauluni ja tekemiseni hyvin pitkälti kuten itseäni lystää - siihen tulee ISO muutos.

Toisekseen - pidän mahastani suunnattomasti ...vaikka se onkin hankala. Se on"hyökkäysmaha", "ohjus" - muodoltaan kuin todellakin se sisältäisi koripallon. Kaikilla muilla mammoilla synnytyssairaalan tutustumiskäynnillä oli mahat leviät ja pehmeän näköiset vähän joka suuntaan - vain minun mahani hyökkää suoraan eteenpäin raivokkaalla pyöreydellä painovoimaa uhmaten! Ihana maha {3 Kaikki hämmästelevät ja ihastelevat sitä ;) Suoraan takaapäin katsoessa ei arvaisi minun olevan raskaana (ellei arvaa mistä hankala ja vaappuva liikkumiseni johtuu). Minun tulee ikävä mahaani. Ehkä myös mahani (Apinalta) saamaa huomiota. Tosin Mahan sisältöhän ilmestyy syliin - hämmästyttävää! Eräs nainen sanoi minulle pari kuukautta sitten, että tämä on ainoa aika elämässäni, jolloin lapsi on kokonaan minun. En silloin oikein ymmärtänyt tai samaistunut tähän, mutta ymmärrän nyt paremmin. Hormonit - ne on jännä.

Ja tissit! Nekin on hurmaavan muhkeat ja kauniit.

Perse on kärsinyt raskausarvet ja toki leviä kuin mikä - mutta ainakin Apina jaksaa arvostaa sitä silti, joten minuakaan ei haittaa. Eivätkä raskausarvet onneksi näytä edes kovin pahoilta.

Painoni on nyt noussut raskauden alusta noin 16 kiloa - melkoisen paljon, hiukan liikaa. Mutta se näkyy yllättävän vähän (kuulemma).

Oma painonnousuni - 16 kiloa - tosiaan on melko paljon kokooni ja lähtöpainooni nähden. Painonnousu ja raskausdiabetes myöskin liittyvät toisiinsa.

Heti raskauden alusta lähtien olen kuitenkin kiinnittänyt huomiotani päinvastaiseen hyvin yleiseen ilmiöön - siihen etteivät äidit liho tarpeeksi - laihduttajaäidit. Otin jo varhaisessa vaiheessa selvää (mm.) siitä miten painonnousun tulisi edetä raskauden aikana. Roskalehdet toitottavat ihaillen, kuinka Hollywood-julkkisäidit ovat takaisin vanhoissa mitoissaan 3 viikkoa synnytyksen jälkeen. Ilmeisesti malli otetaan tästä ja yleisesti laihuuden ihannoinnista - oman lapsen terveyden kustannuksella. Netissä jotkut äidit ylpeilevät sillä kuinka heille ei ole kertynyt kiloakaan lisää raskauden aikana. Jotkut käyvät juoksulenkeillä ja kuntosalilla aivan viimeiseen saakka (vaikka raskas liikunta voi vahingoittaa sikiötä). Terveyssuositus kuitenkin on, että jopa ylipainoisen äidin painon tulee raskauden aikana nousta. Poikkeuksena korkeintaan vakava ylipaino. Nämä laihduttajaäidit sen sijaan ovat niitä, jotka raskauden alussa ovat niin hoikkia, että juuri heidän tulisi kerätä painoa hieman enemmänkin kuin muiden! :/

Olen tyrmistynyt ihmisten itsekkyydestä. Olen tyrmistynyt ihmisistä, joille ulkonäkö on tärkeämpi kuin oman lapsen terveys.

Painon tulisi siis nousta n. 8-15 kiloa raskauden aikana - n. 200-800gr /viikko. Hoikan tai normaalipainoisen painon tulisi nousta vähintään 10 kiloa (näissä luvuissa on lähteestä riippuen jonkun verran eroja). Ja raskauskiloja ei saisi alkaa laihduttamaan pois ennenkuin imetysaika on ohi.

Poikkeuksellisesti linkitän tähän yhden artikkelin aiheesta: http://www.vau.fi/Teemat/Teemakategoriat/Hyvinvointi/Pakkomielteena-solakka-varsi/

Toki ongelmaa on päinvastaistakin - eli mammat, jotka syövät taas mitä sattuu - joka on yhtälailla vastuutonta toki. (Itsekin osallistuin aktiivisesti raskausdiabetekseni syntyyn huonolla ruokavaliolla) Tästähän mainitsin aiemminkin - uskomatonta jotenkin, että ruokavalion tärkeyttä vauvaoppaissa painotetaan hyvinkin paljon juuri naisten turhamaisuuteen vedoten - "älä syö mitä sattuu, ylimääräisistä raskauskiloista ei ole helppo päästä eroon raskauden jälkeen!"- eikä lapsen (tai äidin omaan) terveyteen.

Ulkonäkökeskeisyyden ja stereotyyppisten kauneuskäsitysten muita rumia puolia on sekin, että ilmeisesti monilla ihmisillä on ongelmia seksin kanssa raskauden aikana. Syynä tietenkin voivat olla hormonit - ei ehkä vain huvita - ja loppuvaiheessa esim. fyysinen epämukavuus. Mutta kun kyse onkin usein siitä, että nainen tai hänen kumppaninsa ei enää koe raskaana olevan kehoa seksikkääksi! Vauvaoppaissakin voivotellaan ymmärtäväisenä, että on se kauheaa kun vyotärö katoaa ja "kaipaat varmasti jo takaisin vanhaa vyötäröäsi".

Kyllä raskaudessa minun mielestäni on kyse jostain ihan muusta kuin oman ulkonäön vatvomisessa. Mikä ihmisiä oikein vaivaa??

Tämänkertainen päivitys äityi ikävän negatiivissävytteiseksi. Noh, sitä nuo huonot yöunet teettää... Voisi vaikka syödä hiukan jotain ja kokeilla päikkäreitä...

P.S. Mahtavaa muuten, että teen veljestäni enon! :)

***