Koppo-tsi, koppo-tsi Rv 18+2

Koppo-tsi, koppo-tsi, koppo-tsi kirmasi pieni sydän sisälläni, kun sain lainata ystävän doppler-laitetta (sillä voi kuunnella sikiön sydänääniä siis). TODELLA hämmentävää ja outoa löytää sisältään pulssi, joka ei ole peräisin omasta sydämestä - siellä on pieni sydän! Mitä ihmettä? Sisälläni on kaksi sydäntä, oma ja jonkun toisen. Ja niin oli taas tarmokas pauke... Juuri mietin, kuinka suurimman vaikutuksen tähän mennessä minuun on tehnyt aivan ensimmäinen ultra, jossa Pikkupeikko oli vain pikkuinen senttimetrin pituinen keila, josta puolet oli pelkkää sydäntä - tarmokasta, määrätietoisesti sykkivää sydäntä {3

...Ja pakkohan se oli vähän pettyneenä todeta "sillä on isänsä musiikkimaku". Hevosen laukan lisäksi mieleen tuli kunnon teknobiitti <:D Ja jo edellisetkin "todisteet" viittasivat siihen, että pienokaisella on ihan omat teknobileet meneillään vatsassani.

Hädin tuskin maltoin, että pääsen kertomaan "uutiset" Apinalle {3

* * *

"Ihanin aika elämässä" Rv 18+0

Viikko 19 alkaa, jäljellä n.20-24 viikkoa - lähes puolessa välissä siis mennään. Eipä tässä hirveän jänniä pikkupeikon suhteen ole tapahtunut. Maha alkaa nyt olla melko tunnistettavasti raskausmaha. Joku nainen juna-asemalla tuijotti sitä (olen siitä ylpeä). Pahoinvointi lakkasi viimein 16. rv:n tienoilla, nyt voi nukkua jo taas päikkäreitäkin ja nehän maistuvat. Mutta säännölliseen syömiseen on pitänyt tottua, huono olo tulee, jos "yritän" skipata aamiaisen tmv. Yöunet on katkonaisia ja muutenkin lepo tuntuu olevan hyvästä. Hyvä liikuntarutiinini rikkoutui ja siihen pitäisi taas yrittää päästä kärryille. Painon seuranta on hankalaa, kun tapasin punnita itseni aina samalla, kun kävin vesijuoksemassa. Arvelen kuitenkin, että paino on noussut ihan sopivaa tahtia. Tissit ei enää ole turvonneet ja pinkeät ja arista niin älyttömästi! Jossain vaiheessa aamuisin ylösnoustessa tuntui, että tissit repeää irti. (Too much information? : Ilmeisesti niistä on alkanut erittyä hyvin pieniä määriä jotain...)

Odotus on mennyt aika tasaiseksi taaperrukseksi. Viikot kuluvat nykyään yllättävän nopsaan. On mahdoton unohtaa, että vatsassa on jotain/joku. Ensin tuntui kuin olisi kivi mahassa. Nyt se pullottaa, on "ahdas" olo ja, no - sen vain tuntee - ja vatsa tuntuu "piukeammalta" päällepäinkin. Ja se on tiellä! Ensin alkoi tuntua hankalalta sitoa kengännauhoja, nyt se ottaa vastaan halatessa tai kurkottaessa jotain esim. keittiöntason yli. Huhhuh, ja ollaan vasta puolessavälissä... Mutta en esim. suoralta käsin enää välttämäti muista millä viikolla ollaan menossa. Toukan kehityksessäkään ei tapahdu niin ihmeellisiä asioita, että sitä tulisi kovin tarkkaan sitten seurattua - lähinnä kokoa tulee nyt tasaisesti lisää.

Hmmm... Vatsassa tuntui juuri jotain joka saattoi olla tomera tuuppaisu - tai sitten fajitakset vain möyrivät suolessa eteenpäin. Siinä yksi "virstanpylväs", mikä tässä nyt vähän odotuttaa -koska alan (varmuudella) tuntemaan sikiön liikkeet? Vaikka toisaalta minua ei haittaa, jos alan tuntemaan liikkeet myöhemminkin, niin toisaalta olisi kiva taas saada joku varmistus, että siellä ihan oikeasti on joku - ja että sillä on kaikki kunnossa. Molempien ultrien jälkeen on ehkä pari päivää asia - olento - tuntunut ihan todelliselta, mutta aina sen jälkeen koko ajatus alkaa taas tuntua jotenkin surrealistiselta. Eräänä päivänä ystäväni jutteli jotain, että "sitten kun te saatte sen vauvan..." - ja olin hetken ajan vilpittömän hämmästynyt "mikä ihmeen vauva?" "mistä meille nyt joku vauva vaan ilmestyisi?!" Ymmärrän olevani raskaana, ymmärrän projektin kulun synnytykseen saakka - mutta en ole tainnut ihan tajuta, ettei "projekti" jää siihen. En enää palaa ns. vanhaan elämääni.

Tunteeni "itsestä" on muutoksessa. En enää ole oman elämäni tärkein asia. Ymmärrän, etten enää ole vastuussa ennenkaikkea vain itsestäni, itselleni. Tämä on oikeastaan ihan ok. Hyväksyn sen, että olen matkalla prosessissa, jossa luovun suuresta osasta omaa itsenäisyyttäni. Näen asioissa, joita olen käynyt läpi viime vuosina suurta tarkoituksenmukaisuutta suhteessa näihin teemoihin. Uskon, että tuon pienen otuksen täytyy olla tämän arvoista.

Mutta tässä on todella ikävä kääntöpuoli, jota EN lainkaan ollut odottanut. Nämä asiat ovat mielestäni asioita, jotka ennenkaikkea koskevat minua ja tuota olentoa joka on vielä vasta olemassa pienessä sisäuniversumissaan (- joka olen minä). EN osannut odottaa ihmisiltä suhtautumista; jossa minä lakkaan olemasta todellinen, itsellinen, itsenäinen olento; jossa muutun merkityksettömäksi minään muuna paitsi tuon pienen olennon kasvualustana ja suoja-astiana. Minä en aio luopua oikeudestani olla huomioitava todellinen ihminen peikkolapseni takia. Tahtoisin olettaa, ettei ihmisarvo ole sillä tavoin rajallinen substanssi. Minä aion antaa itsestäni paljon tuolle tyypille, mutta en aio luopua itsestäni.

Osa blogiinkirjoitustaukoa johtuukin siitä, että ilmassa on ollut niin paljon negatiivista. Muutamana päivänä ei olisi ollut muuta kirjoitettavaa kuin, että "ihan paskaa, kaikki on ihan huonosti" - mikä muuten jopa on perusteltua!

Elämä raskauden ympärillä ei todellakaan ole ruusuilla tanssimista. Ja raskaus sinänsä ikävä kyllä on myös osaltaan ongelmien aiheuttaja (En silti sitä kadu. Ajoitus vain on hyvin hankala. En sano epäsopiva, koska uskon, että asiat yleensä menee siten kuin niiden pitääkin ...loppujen lopuksi.) Vaikka Pikku-Peikko ja Apina sinänsä tekevät minusta onnellisemman kuin ikinä elämäni aikana, suunnilleen kaikki muu on erittäin huonosti, jopa toivottoman huonosti (tai siltä ainakin tuntuu/tuntui). Siinä ei ole edes paljon liioittelua. Ei ole kyse siitä, että vähän on paha mieli kun meni kuppi rikki ja sokeri loppui kesken leipomisen.

Pahinta tässä silti ehkä on/oli ihmisten suhtautuminen. Koin tämän suoraan sanoen syvällisesti järkyttävänä.

En saisi olla ahdistunut tai purkaa tuntojani asioista jotka huolta aiheuttavat tai valittaa. "Sullahan on mies ja vauva tulossa!" Sulla on asiat hyvin, ei mitään syytä valittaa - piste. Oi kyllä, kodittomana, rahattomana ja koulusta uloslentäneenä tarjoankin hyvän elämän lapselleni. Raskaana oleva ihminen häviää toiseen ulottuvuuteen leijumaan kuin huumattuna, ja tavallisen maailman realiteetit eivät enää päde - juu, kyllä vaan. Eikä ylistressaantunutta lapsensa tulevaisuudesta huolestunutta ihmistä muuten yhtään auta, että sitten vielä syyllistetään ahdistumisesta, kun sitten sikiö kärsii kasvualustansa kehnosta tilasta.

Vaikka murheet olisivatkin liioiteltuja, ei ihmisen tunteita saisi väheksyä tai varsinkaan peräti suoraan kieltää.

Sanottakoon, että siinä vaiheessa kun aloin kärsiä ahdistuksen aiheuttamasta suoranaisesta unettomuudesta, totesin että nyt on vain pakko relata - heti - koska kyllä, stressaamiseni vaikutukset sikiöön huolestuttavat minua. Olin alkanut mennä huolineni ylikierroksille. Joten itkin päivän purkien patoutunutta ahdistustani, ja mietin sitten asioita uudelleen ja rauhallisemmin - hyvällä tavalla alistuen tilanteen realiteetteihin - tein päätöksiä päästäkseni epävarmojen asioiden viidakosta, ja totesin ettei tämä nyt toivotonta kuitenkaan ole ja etten voi nyt leikkiä supermiestä - eikä tarvitse, koska minun ei tarvitse pärjätä yksin.

Apina {3

Ja sitten tämä raskauden hehkutus muutenkin. "Ihaninta aikaa elämässä" - ja paskat on. Pahoinvointia, turvotusta, finnejä, päänsärkyä, unettomuutta, väsymystä, rahareikiä, huolia, stressiä, ahdistusta - ja lopuksi hengenvaarallinen luultavasti käsittämättömän kivulias synnytys kaikkine tavanomaisine komplikaatioineen (kuten repeämät ym. hauska). Ei tämä nyt mitään herkkua ole.

Vaikka olenhan (myös) onnellinen, todella onnellinen. Vatsassa odottaa maailmaan pääsyä tuo pikkuinen tyyppi, joka on ihan silkasta rakkaudesta aikaansa saanut. Mietin, minkä näköinen siitä mahtaa tulla, kuinka Apinan ja Peikon piirteet mahtavatkaan yhdistyä? Ja Apina silittelee hymyssä suin mahaani ja koittaa korva sitä vasten kuunnella, josko sieltä kuuluisi jotain jännää.

Niinä hetkinä mikään maailmassa ei ole huonosti.

***

Bileet! Rv 13+1

Pieni tauko kirjoittelussa - viime viikoilla ei ollut juuri muuta sanottavaa kuin "PAHOINVOINTI". Etenkin kun sairastin vatsataudin / ruokamyrkytyksen ja söin perään antibioottikuurin, johon myös reagoin varsin rajulla huonovointisuudella. Nyt pahoinvointi tuntuisi helpottaneen, vaikka päikkäreiden jälkeen on edelleen aina kauhea olo. Siinäpä toinen juttu - viime viikot olen ollut todella väsynyt, liikuntaa harrastaessakin tuntuu kunto loppuvan ihan alkuunsa (tosin jos sitkeästi jatkaa, niin saa energiaa vähän). Jollain tavalla mukava, ettei ole ihan pakko käydä kävelylenkeillä joka päivä (pahoinvoinnin torjumiseksi). Pahoinvoinnin loppuminen ehkä johtuu siitä, että sikiö tuottaa nyt itse hormonit, joita istukka tuotti aiemmin. Sen lisäksi otuksen perna, luuydin ja maksa valmistavat jo omaa verta! Pituutta lienee n. 8 cm. Ja kai sillä saattaa olla jopa hiuksia päässäkin.

Mun oma painonnousuni on pysynyt kohtuudessa. Netistä löytyi todella vajaamielistä keskustelua aiheesta - siitä ehkä myöhemmin.

Liki kaksi viikkoa sitten käytiin siis viikon 12 ultrassa.

Dude! Like WTF!? Olin siis lueskellut, että sikiö jo alkeellisesti ja enimmäkseen refleksinomaisesti liikuskelee. EN siis odottanut, että ultra paljastaa tyypin, jolla on ihan omat reivit mun vatsassa!!! Heppu vääntelehti, potki, pyöriskeli ja heilutteli käsiään kuin tuulimyllyn siipiä! Hämmentyneenä totesin jotain sinne päin, että "sehän jorailee siellä?!"

Oikeaan asentoon se ei kuitenkaan suostunut asettumaan, vaikka lääkäritäti yritti kiusata sitä kääntymään ympäri hytkyttämällä ja tuuppimalla mun kohtuani. Tuntui muuten melko epämiellyttävältä, mutta rupesi silti naurattamaan ihan hulluna, kun sikiö vaikutti toiminnasta silminnähden (mun silmiin) kiusaantuneelta, muttei silti tehnyt niinkuin haluttiin. No, mistäpä se vois tietää mitä siltä odotetaan ;) Tuntui että tuuppiminen sai sen pikemmiten jämähtämään ihan paikoilleen ("piiloon" kauhealta hyökkäykseltä?)

Olisi pitänyt ottaa digipokkarilla videota tapauksesta - nyt koko olento sisuksissani tuntuu taas aivan epätodelliselta.

Jos sairaalan täti olisikin väittänyt hepussa olevan jotain vialla olisi sitä ollut vaikea uskoa siitä vauhdista ja meiningistä, joka sillä oli päällä. Ymmärrän heti paremmin ihmisiä joiden on vaikea hyväksyä asiaa, jos uutiset ovat huonommat. Ja siis niin - otuksella on kaikki osat kuten kuuluukin, eikä ylimääräisiä (Pssst - onneksi peikkolapsen häntää on helppo luulla napanuoraksi ;) )

Keinotekoiset sukupuoliroolit, -asenteet ja -odotukset mietityttävät. Aloin harkita vakavasti ipanan sukupuolen salaamista ainakin joksikin aikaa syntymän jälkeenkin. Vaikkeivat ihmiset tee sitä tahallaan, he aivan huomaamattaan puhuvat ja kohtelevat eri tavalla tyttöjä ja poikia jo aivan vauvasta lähtien. Tältä jo varhain alkavalta keinotekoiselta persoonan muokkaukselta haluaisin lastani suojella.

Tämä tie ei olisi helppo. Tuttaviani, jotka ovat sen valinneet (ja asiasta julkisesti puhuneet), on jopa valtakunnallisissa lehdissä haukuttu huonoiksi vanhemmiksi ja epäilty jopa josko heiltä pitäisi heidän lapsensa huostaanottaa pois(!!?) Tulisi olemaan henkilöitä, jotka eivät ymmärtäisi, ettei lapsen sukupuoli ja kasvatusmetodimme itseasiassa kuulu heille henkilökohtaisesti pätkääkään. Ja päinvastoin olisi ihmisiä, jotka turhaan kokisivat, että heidät "jätetään ulkopuolelle" lapsen elämästä jättämällä tälläinen tieto kertomatta. Tuskin edes itse kykenen olemaan antamatta peikon sukupuolen vaikuttaa käytökseeni, mutta ainakin haluaisin voida tehdä kaiken minkä voin antaakseni mahdollisimman kulttuurisesti sukupuolineutraalin lähtökohdan pienen ihmisolennon elämän alulle. Toisaalta ystäväpiirini ja perheeni eivät ole kovin vahvojen sukupuoliroolien ajamia, joten hirveää huolta ei ole kuitenkaan (joten sukupuolen voisi pitää omana tietonaan lähinnä täysin ulkopuolisilta ihmisiltä).

Ja huom. tiedoksi siis, ettei lapselta itseltään salattaisi mitään :P

Koska vasta harkitsen asiaa, en osaa sanoa kauanko "salaus" voisi jatkua. Mikäli päädymme sukupuoliroolitettuun etunimeen, se tietysti hankaloittaa tiedon itsellämme pitämistä järin pitkään. Vauvanhoitoavun vastaanottaminenkin merkitsee aikalailla automaattisesti asian päivänvaloon tuloa ;)

Uskon kyllä että sukupuolilla on luontaisia eroja, ja pikkuotuksen sukupuoli kyllä kiinnostaa minuakin. Toivon tyttöä (ehkä), koska uskon että tytöillä sukupuolirooli ei ole yhtä ahdas kuin pojilla - kasvattaminen olisi helpompaa. Ja lisäksi pelkään, että pojasta on aina vaara kasvaa isona idiootti miehen sijaan (Joo, joo, olen miesvihamielinen kauhea feministi, tiedän. Ja kuitenkin rakkaista ystävistäni aikalailla 50% on miehiä. Ja sekin onminulle aikalailla merkityksetöntä kuka sattuu olemaan mitäkin sukupuolta mitä ystäviini tulee.)

No emmä tiijä - elkää ottako liian vakavasti ;P

Mutta näin taas unta siitä vakavasta ketunsilmäisestä pellavapäisestä pikkutytöstä (tosin läsnä oli jälleen vanhempi poika, jota en unessa nähnyt kunnolla)

...Vaan oonpa jo useamman kerran nähnyt unta, että synnytänkin esim. hiiren tai koiran - ja sitten nolottaa, kun on kaikille kertonut saavansa lapsen! ;D

Jokatapauksessa meiltä on synnytysosastolta turha odottaa perinteistä "meille syntyi klo (se-ja-se), (senttimetrejä) pitkä, (kiloja ja grammoja) painava tyttö/poika"-viestiä, sori. Ehkä vain ilmoitan naamakirjaan, että "Helvetti laihduin äkisti, tuli hirveesti verta ja kaikkee ja sit yks verimöykky alkokin huutaa, ja joku hoitsu väitti sitä lapseksi!"

* * *

Maailman napa. Rv 11+2

Toissapäivänä yritin venytellä pakaralihaksiani vesijuoksun jäljiltä. Ei onnistunut - "jokin" otti vatsassa vastaan :) :) Tunne oli tuttu, mutta tällä kertaa tuntemus aiheutti pelkkää iloa. En tiedä onko vain kuvitelmaani, vai onko vatsalihaksilla itseni makuulta ylös kampeaminen myös jotenkin "epämiellyttävää"...

Niin. Tällä kertaa en kanna vatsassani surua aiheuttavaa vierasta - kasvainta. Varsin outoa sinänsä, miten minulla tietyllä tavalla on "kokemusta" "raskaanaolemisesta"... ja jopa häkellyttävää linkit näiden kahden niin päinvastaisen asian välillä. Hetki vielä menee ennenkuin Pikkupeikko kasvaa suuremmaksi kuin "edeltäjänsä" Tommi-tuumori.

En koskaan ole ollut niitä naisia, joka juurikaan joutuisi kärsimään tissien tuijottelusta - siis siitä että tyyliin joku puhuu tisseille sen sijaan että katsoisi vaikkapa silmiin. Lähestyn nyt aikaa jolloin mahani alkanee kiinnittämään ihmisten katseet kaiken muun ohi. Siitä ensimakua on odotettavissa tänään. Ohjelmassa on sukuloimista. Veikkaan kiinnostuksen vatsaani kohtaan olevan suuri. Hah! Myös vatsani on suurehko - täytyypä sitten varmaan muutaman kerran hokea, ettei siinä vielä juurikaan näy raskaus :P

Saa nähdä rupeaako ihmiset tosiaan sitten myös kutsumatta "käymään käsiksi" eli lääppimään vatsaani, ja kuinka paljon se mua häiritsee, jos häiritsee.

Muita asioita joihin pitää pian tottua:

Vaikuttaa siltä, että pitää ehkä alkaa käyttää rintaliivejä. Äh! :P

Normaalisti en käytä tai sitten henkkamaukan "teinirintsikoita", jotka on vain semmoisia trikoisia ja kevyitä - niistä ei enää ole vastusta tisseilleni... Käydessäni läpi liivivarastoani löysin yhdet sopivahkot, mutta niistäkin tursuan pian yli. Lisäksi inhoan kaaritukia - ja toppauksia :P Luulenpa etten enää ole A-kuppikokoa. Toivottavasti jostain löytyy mukavia liivejä, jotka jopa kenties kasvaisivat tässä mukanani.

(Seuraa vaahtoamista:) Yleensäkin minun on huomattavan vaikea ollut löytää sopivia rintaliivejä. Standardimitoitukset on superperseestä. Niiden mukaan jokainen tissi on täsmälleen samanmuotoinen - ainoastaan eri kokoinen. Pieni rinta on tämän logiikan mukaan huomattavasti puikulaisempi kuin mitä omani ovat. Toisilla rinnat taas ovat huomattavasti standardia puikulaisemmat! Lisäksi kupin muotoon vaikuttaa liivien ympärysmitta - mun kohdallani tämä tarkoittaa sitä, että kuppi ja kuppien keskenäinen etäisyys on usein sopiva koossa A80, mutta ympärysmittani on 75cm... Blaah.

Ja:

Rahaa pitäisi auttamatta alkaa upottaa myös uusiin vaatteisiin... Paha kyllä onnistuin tosiaan juuri raskauden alkuun mennessä lihomaan ennätysmittoihini, joten vaatevarannossani on vatsankasvu- ja raskauslihomisvaraa n. ei yhtään. Ja muutenkin pitää hankkia ehkä jonkunverran aivan erityisiä raskausvaatteita, jotka on mahan kannalta järkevästi muotoiltuja. Kahdet tai kolmet housuni mennevät vielä ainakin jonkun aikaa päälle ja sitten alkanee piiitkä hame- & mekkokausi... Onneksi mekot on kesällä sentään ihan kivoja. Yhtä hametta käytän jo nyt "kainaloversiona" XD Eli vedän hameen kapeimman, eli vyötärökohdan jotakuinkin rintojen alapuolelle. Tämä hyvä puoli monissa hameissa on, että vähän eri tavoin pidettynä voi käyttää painon vaihdellessakin.

Kylläpäs kuulostankin naiselta! :P Väninää vaatteista ja painosta. Voisko tästäkin syyttää hormoneja, jooko?

Oma vointini: Pahoinvointi jatkuu ja olen jäänyt liikuntaan koukkuun, mutta vatsakipuja ei ole enää ollut (lievästi migrenihtävää päänsärkyä kylläkin, mutta sepä voi johtua mistä vaan). Kaupunki herää aina kesäksi eloon ja pitkät keväiset kävelylenkit ihastuttavat. Raittiin ilman myrkytykset tuovat myös mainiot unet. Pahoinvointi saattaa pitää jopa välipäiviä, mutta joinain päivinä se on kokopäiväistä. Pahoinvoinnintorjunta noille ulkoilulenkeille onkin ajanut.

Yhdestä lempiasioistani maailmassa on tullut pieni mahdottomuus - päikkärit - yhtälailla yöunia kuin päiväuniakin seuraa tokkurainen huonovointisuus... :P

Pikkupeikko on nyt ollut omassa sisämaailmassaan olemassa noin 9 viikkoa ja 2 päivää. Se on - ainakin toivottavasti - jo ehta ihmisenkaltainen pikku olento (maanantai sen kertonee). CRL-mitta n. 4,5 cm - pikku peukaloinen. Onkohan liian henkilökohtaista kertoa; että kuvitellessani kämmenelleni tuon oman peukaloni kokoisen olennon, tunnen rakkautta - pikkuhiljaa kehittyvän sykähdyksen tunteen - ensimmäistä kertaa, näitä sanoja kirjoittessani. Näin kai se on tarkoitettu - luonto asian rakentanut. Tänään miettimiini asioihin liittyen ja Richard Dawkinsin sanoin: There's real poetry in the real world. Science is the poetry of reality. Ajatus siitäkin on kyllä sykähdyttää, mutta nämähän kuuluisi jo ihan toiseen blogiin ;)

Pahoittelut mahdollisesti jopa kiusallisen henkilökohtaisista aiheista!

* * *

Rv 10+3

Tällä viikolla sikiölle kehittyy ohut ihokerros ja se jo liikkuu! Se (jälkimmäinen) tuntuu vähän hurjalta. Lisäksi olento on jo paljon helpompi kuvitella, kun se ei enää ole suurennuslasilla katsottavan kokoinen. Tällä hetkellä se siis kait on jossain 3,5 cm tienoilla mitaten pyllystä päälakeen. Viikon päästä onkin sitten jo toinen ultra :O Oletettavasti raskauden kesto ja "laskettu aika" saatetaan silloin uudelleenarvioida sikiön koon yms. perusteella ...Tai sitten ei. Edellisen ultran arvio on todennäköisesti varsin pätevä.

Vieläkään en toki ole "ilmiselvästi" raskaana (pömppö mahani on ihan vaan pläskiä <:D ). Mutta näillä tienoin sikiö alkaa ennenkaikkea kasvaa kokoa ollen muutoin rakenteellisesti valmis, joten kohtapuoleen alkaa vatsakin kasvaa kohdun mukana :) Siinä sitten tulee roimasti sitä todentuntua.

Jo viikoilla 20-22 syntyvillä keskosilla on hyvin pieni teoreettinen mahdollisuus selviytyä, mutta monet tärkeät elimet ovat silloin vielä varsin epäkypsiä, eikä sikiö ole vielä ehtinyt "harjoitella" kohdun ulkopuolella elämistä tarpeeksi.

Vähän taitaa alkaa jänskättää tuo ultra viikon päästä. Se on juuri edellämainituista seikoista johtuen varsin olennainen virstanpylväs. Silloin selviää, onko tähänastinen kehitys mennyt kuten sopii toivoa. Ainakin olento vaikuttaisi olevan elinkelpoinen - muuten emme olisi päässeet näin pitkälle. Ja nyt sen pitäisi tosiaan alkaa olla "valmis", vain kokoa ja kypsyyttä uupuu :O

* * *

Sikiö! Rv 10+1

Olo on oikeastaan aika normaali. Se kyllä on mainitsemisen arvoista. Pari päivää ollut kohtuullisen hyvä olo. Enkä ole edes äkäinen. Vatsa tosin on tänäänkin hiukka kipeä, mutta nyt on kyse ihan litrasta limua ja rekkamiesruuasta mitä vedin ;)

Jep, viikolla 11 mennään. Toki asioiden edelle pitää edelleenkin vähän mennä - ostin jo kirppikseltä joitain vauvanvaatteita, 2 kestovaippaakin on jo valmiina ja neulon vimmatusti - mutta muuten asian suhteen alkaa "rauhoittua". Ekat viikot opiskelin niin ahkerasti "raskaanaolemista" ja sikiönkehitystä yms. että ei tarvi enää joka päivä olla nenä kirjassa tai tietokoneen ruudulla tämän aiheen puolesta. Mutta onhan se mielessä jotakuinkin jatkuvasti silti - kevyehkösti.

Kuvan töppösiä (tumput ja epämuotoiset villasukat) tehdessä mietin, että minkähänkokoiset mm. sen tyypin jalat oikein edes on - että tuleeko yhtään oikean kokoisiksi nuo. Noh... melko monta kokoa liian suuriahan ne siinä vaiheessa tietenkin olivat, kun ei otuksella tainnut vielä varsinaisia jalkojakaan edes olla! (kuvassa muuten näyttävät isommilta kuin ovat oikeasti, mulla on tosi pieni käsi)

Neulominen on luonteeltaan varsin terapeuttista. Lisäksi näitä käsittämättömän pieniä vaatekappaleita neulomalla saan hiukan tyydytystä siihen turhaumuksen tunteeseen, joka tulee siitä ettei tätä projektia oikein millään voi varsinaisesti edistää (ei voi muuta kuin odottaa ja elää suht terveellisesti). Väkertäminen ja konkreettiset tulokset on siis hyvä juttu.

Epäilen hajuaistini tarkentuneen tai muuttuneen. Ka, tulipa tuota lausetta kirjoittaessani mieleen! Nimenomaan epämiellyttävät hajut tuntuu voimakkailta. Loogista, haistan siis paremmin nimenomaan pilaantuneen ruuan! (ja kaiken samalla tavalla pahanhajuisen) Ikävä seikka sinänsä, että esim. vain varmaan lievästikin tunkkainen hengityshönkä saattaa musta tuntua kestämättömän kuvottavalta.

Vanhempani ilmeisesti saavat blogini paperiversiona :D Heippa Steffi ja Tero!

Mietinkin, että voisi ehkä harkita sitten jossain vaiheessa tulostaa kaikki lätinä, mitä tänne olen vuodattanut ja liittää vaikka tulevaan mahdolliseen vauvakirjaan. Ellei tästä blogista sitten muodostu sellainen. Konkreettiset selailtavat ja hypisteltävät asiat vain on kovin kivoja. Harmi ettei paperikuvissakaan nykyään oikein ole järkeä - niitten teettäminen on kallista ja epäkäytännöllistä.

Näppärää muuten, kun olin kestovaippa- ja vauvanvaatemyymälässä töissä tuossa taannoin, niin ei tarvi nyt opiskella kestovaippamaailman ihmeitä. Mulle on jo nyt aika selvänä mitä merkkejä aion ensimmäisenä kokeilla (vauvat ja äidithän on niin yksilöllisiä, ettei kaikille ole samanlainen vaippa paras). Muutenkin kaupassa töissä ollessa selvisi vaikka mitä kummallisuuksia - äideille on tarjolla vaikka mitä kapineita, joita en ikinä olisi arvannut tarvittavan tai olevan edes olemassa - kuten rinnanlämmitin! Ilmeisesti tissistä voi tulla liian viileää maitoa ilman sellaista - tai jotain XD ...Sekin hyöty siitä oli, että osaan ehkä jonkun verran paremmin kuin aivan ummikkona arvioida, mitkä tuotteet on sellaisia mitä ilmankin pärjää todennäköisesti mainiosti.

Mukavaa kaikenkaikkiaan havaita, etten taida ihan hysteerisimmästä päästä mammoja - tai "ensisynnyttäjiä" - olla.

Noita ekoja vauvanvaatteita ostettuani vahvistui eräs vanha vanha kokemukseni. En juurikaan saa kiksejä näistä pukemisleikeistä - en saanut lapsena, en saa edelleenkään. Kokeilin nimittäin hommaa tuolle edellisen postauksen räpylälapselle. Ei, ei niin mitään fiilistä. Lähinnä se tuntui typerältä. Tulipa mieleen sekin, että oisko sittenkin mulle tehnyt hyvää pienenä leikkiä jotain kilttejä nukkeleikkejä? Toisaalta, ei tuo tulokas mikään nukke olekaan, vaan tyyppi.

Ystäväni joka sai yllätysvauvan kertoi; ettei ollut tullut ajatelleeksi, ettei tulokas ole vaan joku jonkun vauva joka meille tulee. Varmasti mäkin sitten viimeistään tajuan, jos ja kun peikko löytää kotiin ja musta ensin tien ulos.

Ai niin tosiaan - viikko 11. Otus on nyt virallisesti SIKIÖ! Niin se menee aika "nopeasti" ja taakse jää alkiopäivien ...öö, nostalgia? Toivotaan että nostalgia tässä yhteydessä on synonyymi pahoinvoinnille.

* * *

Raivokas täti syö kaikilta pään (Rv 9+5)

Nonni! Tulihan ne mielialaheilahtelutkin sitten. Haistattelin tänään paskat tuntemattomalle ihmiselle netissä, koska hänen mielipiteensä olivat äärimmäisen typeriä. Raskaus siis aiheuttaa Net Ragea. Vaikka olipa nuo oireet jo uumoiltavissa, mutta nyt ei ole epäilystäkään - pinna on kireällä, mutta toistaiseksi esim. kämppikset ovat kokolailla säästyneet tältä. Muutama viikko tosiaan meni jotenkin alakuloisissa ja epävarmassa olotilassa - nyt mieliala on ihan pop, vaikka ärsyynnyn kovin helposti.

Aikaisempiin postauksiin lisäyksinä seuraavaa:

Mitä ruokavalioon tulee, niin on kerrassaan mainiota sinänsä, että itselläni pahoinvointi ja mielihalut ohjaa aika paljon juuri terveelliseen ruokavalioon - kasvikset, hedelmät ja marjat on aivan herkkunamia. Marjoja tosin saa tietenkin nyt huonosti ja esim. ulkomaista pakastevattua saisin syödä vain hillona. Uusin intohimo on piimä! Ihanaa kun Pirkalta löytyy luomupiimää! En o popsinu muutamaan päivään kalsiumia, kun litra piimää päivässä riittänee ;D

Lisäksi pahoinvointi ajaa terveelliseen ulkoiluun <;D

Omituista on se, että kun normaaliruokavalioonikin on jo pidempään kuulunut esim. arominvahventeiden välttely, ja olen yleensä aika varovainen ruokien pilaantumisen suhteen; niin nyt oonkin jotenkin heittäytynyt vähän hälläväliä linjalle. Outoa. Viime viikolla oli useana päivänä ruokalistalla vähän epäilyttävää lihamureketta 1,5v. vanhalla natriumglutamaattikastikkeella (=kanttarellikastike) ja 3kk vanhalla muusilla (kuivaeineksistä menny parasta ennen päivät siis).

Vanhempieni reaktioista uutisiin:

Kuvittelin, että he olisivat vähän että "jaa.. lisää lastenlapsia..." Mutta kuulemma eritoten - yleensä ihan kaikkeen kylmän rauhallisesti suhtautuvaa - isääni oli jotakuinkin pitänyt pidätellä samantien syöksymästä vauvantarvikeliikkeisiin.

Olin laittanut sähköpostilla parillekymmenelle ihmiselle tuon ensimmäisen ultrakuvan yöllä, ja siten siis kertonut että "tällästä pukkais". Vanhemmillani ei ole nettiä, joten herättyäni ilmoitin asiasta tekstarilla lakoniseen tyyliin jotakuinkin näin "Onkohan Helenalla tai Nikellä tulostinta? Ne vois ehkä printata teille yhden kuvan. Niken (veljeni) ipanat ois sitten saamassa serkun." Vastaus oli "Helena on jo matkalla." Eli kummitätini oli samantien aamulla soittanut äidilleni, printannut kuvan ja lähtenyt ajamaan autolla n.50-100km matkaa vanhemmilleni :D

Pahoinvointi katosi pariksi päiväksi vain tullakseen kokopäiväisenä versiona takaisin. Vatsa- ja selkäsäryt väsyttää ja saa mut äkäiseksi. Vaikka oireet sinänsä ovat melko lieviä, alkaa tuntua tosi raskaalta, kun yhtenäkään päivänä ei ole terve ja hyvä olo. Eilen ei ollut hirveän huono olo, eikä vatsaa särkenyt - mutta sen sijaan päätä aika urakalla. Koska säryt on jokapäiväisiä, en halua syödä särkylääkkeitä.

No, tänään on ollut hyvä ja kaivattu välipäivä näistä.

Miks meidän lapsella on räpylät? (ks. kuva)

Ostin huuto.net:stä ensisängyn/kehdon mallia riippumatto! Täytyy vielä tarkastaa voiko toukka varmasti nukkua myös yöunensa alkuun tuossa. Luulisin toimivan mainiosti siihen asti kunnes oppii kääntyilemään yms. itsekseen ja otuksen pitää saada enempi liikkumavaraa uneksintaansa. Uskon, että tuollainen ratkaisu saattaa hyvinkin olla luonnollisempi ja terveellisempi pikkuvauvalle - saapi siellä tuhista sykkyrällä turvallisessa pesässä. Tuotetta mainostettiin mm. sillä että vatsavaivoja tulisi vähemmän, selkä on paremmassa asennossa kuin ihan lankkusuoralla alustalla ja että hengityksen mukaan kevyesti keinuvassa pedissä uni maittaa paremmin.

Kapine vaikuttaa tarpeeksi tukevalta ainakin alkuun, mutta on helposti siirreltävissä ja sen voi myös ottaa tarpeentullen reissuun näppärästi - menee kasaan ja on kevyt.

Vähän tässä ehkä ollaan etuajassa, mutta tarjous oli aika hyvä ja tuommoisia ei varmaan niin kovin usein liiku myynnissä käytettynä.

Harkitsen vakavahkosti ompelukoneen ostoa ja sitä, että alkaisin ommella itse vauvanvaatteita. Ehkä myös myyntiin, jos hommasta tulee jotain... Innoitus syntyi, kun löysin nettikaupan, mistä saa aivan mahtavia 70-luvun retrolastenvaatekankaita!

* * *

Yhteenvetoa (Rv 9+1, tänään)

Eilen saavutimme raskausviikon 10. Ilmeisesti tyyppi näyttää nyt suunnilleen tältä. Vaikka oikeasti esim. kunnollinen iho kehittyy kai vasta n. viikon päästä. Näitä kuvia selkeästi hieman "siistitään".

Otus kulkee vielä nimellä alkio, mutta käy jo mainiosti otuksesta. Se on selkeästi jonkinlaisen ihmismäisen olennon (kuten peikon) näköinen, siinä missä ensimmäisen ultran aikoihin sitä ei olisi erottanut esim. sian tai edes liskon alkiosta! Pituutta sillä lienee n. 2,3 cm - pieni, muttei enää ihan olematon sentään! Opaskirjasen mukaan sillä on tällä hetkellä kahdet munuaiset! Toisesta parista kehittyy tämän viikon aikana joko kivekset tai munasarjat. Jännä se.

Tunnen itseni hylkeeksi. Toisaalta hylkeet ovat aika hauskannäköisiä. Raskauden ei pitäisi vielä edes näkyä, mutta olen jo lihonut ennätysmittoihini ja näytän siltä, että voisin olla yhtä hyvin jo puolessa välissä raskautta. Osa lienee myös turvotusta? Apina onneksi tykkää yhtälailla mun pulleasta mahastani, vaikka itse vaikeilen asian suhteen. Sikäli kehno ajoitus raskaaksitulolle, että olin juuri lihonut isoimmilleni ikinä ja vasta aloittanut kunto- ja laihdutuskuurin. No, eipä auta muuta kuin yrittää pitää mussuttaminen kohtuudessa. Laihduttaa ei sovi, mutta koitan joka tapauksessa kohottaa ja ylläpitää kuntoani ja vahvistaa itseäni. Liikunta tuntuu hyvältä.

Kahdeksannella viikolla alkoivat pahoinvoinnit, mutta en ole oksennellut. Nyt pahoinvointi ehkä alkaa jo helpottamaankin?

Himoitsen hedelmiä, myös esim. paprika ja tomaatti on *nam*, kala ällöttää, peruna miellyttää, leipä ei. Huonovointisuuteen auttaa lepuuttaminen ja verensokerin pitäminen tasaisena. Aamulla ekana tuoremehua ja joku hedelmä naamariin. Pyrin syömään kalkkitabletteja päivittäin ja sekalaisesti muita monivitamiini- ja kalaöljyvalmisteita.

Koko ajan pissattaa, myös öisin pitää käydä muutaman kerran vessassa.

Menkkakipuja muistuttavia vatsakipuja on aika paljon ja rinnat on varsinkin aamuisin uskomattoman pinkeät ja kipeät.

Väsyttää melko paljon.

Nyt on ehkä myös havaittavissa joitain mielialavaikutuksia - voivat yhtähyvin johtua hormoneista kuin käsillä olevan elämänmuutoksen todellisuudesta. Huolin ja murehdin enemmän kuin aiemmin. Elämäntilanteen epävarmuus ahdistaa. Kyseenalaistan tunteitani. Pelkään - luultavasti turhaan.

* * *

Rv 7+3, 15.3.2010

Säntäsimme kunnon hysteeristen vanhempien lailla ekaan ultraan yksityiselle, koska sain ajan julkisella puolella vasta 12.4. Oli hyvää syytä epäillä, että raskaus olisi silloin ollut jo viikolla 21 - kun ensimmäinen ultra tulisi olla n. viikolla 10-12. Tällöin myös esim. varsinainen aborttiraja olisi jo ylitetty.

No, s'oli sitten vasta rv 8 :) Olin pettynyt, koska A. odottaminen on tuskastuttavaa, B. mitä pidemmällä raskaus, sen varmempaa on ettei se mene kesken, C. toivoin parin liikakilon syyn olevan tässä <:D Toisaalta nyt ei ole menettänyt alun kehitysvaiheiden seurantaa.

Topakan lääkäritädin monitorissa näkyi pieni keilamainen hahmo, jonka koosta n. puolet oli sykkivää sydäntä. Ihan totta, että sen jälkeen otus realisoitui todellisemmaksi. Oli helpotus saada tietää; että "siellä on jotain elävää", se on siellä missä pitääkin (eikä esim. munanjohtimessa), kuinka monta niitä on ja kuinka pitkällä raskaus on. Moni huoli nousi harteilta, ja uskoni tuon määrätietoisen pienen sydämenalun sykkeeseen on horjumaton.

* * *

Onnenkantamoinen (Rv 5+6, 4.3.2010)

Nukun yön yli harkitakseni asioita.

Aamulla herään onnellisena ja ylpeänä. Painelen samantien terveysasemalle vatsa pönöllään.

Minun terveyshistoriallani on melkoinen ihme, että onnistun tulemaan vahingossa raskaaksi. Raskausaikakin tulee silti olemaan tavallista riskialttiimpaa.

Olen joitain viikkoja aiemmin nähnyt hyvin lyhyen ja merkityksellisen unen. Unessa pellavapäinen pikkutyttö katsoo minua silmiin hieman vakavana. Mietin unessa, mitä erikoista tuon tytön kasvoissa on; ja tajuan, että niissä yhdistyvät minun ja Apinani piirteet. Tytön tukka on vitivalkoinen kuten mekkonsakin, hän on ehkä 3-vuotias. Rinnettä ylös poispäin minusta juoksee myös kaksi vanhempaa poikaa - hekin pellavapäisiä ja pukeutuneita hohtavan valkoisiin vaatteisiin. Mutten näe heidän kasvojaan.

Näihin aikoihin äitini sen sijaan näkee unta, jonka "pelkää" enteilevän veljelleni jo viidettä lasta.

* * *